torstai 29. elokuuta 2013

...sillä osaahan rouvakin fanittaa

Tänään on Michael Jacksonin syntymäpäivä. Hän olisi nyt 55-vuotias, jos eläisi. Siitä on jo neljä vuotta, kun eräs baari-ilta loppui ikävästi kuin seinään (ja hirveään itkukohtaukseen) kun kuulin suru-uutiset ikisuosikkini menehtymisestä. Vieläkin tuntuu pahalta.

Michael Jackson oli mielipiteitä, ihastusta ja vihaa herättävä persoona. Minulle hän oli ja tulee aina olemaan maailman paras musiikintekijä, nerokkain musiikkivideoiden kehittelijä ja eittämättä ikivihreiden biisien luoja. En tiedä mitään muuta musiikkia, mikä ei kyllästyttäisi tuhansien kuunteluiden jälkeen yhtään. Vieläkin kun "The way you make me feel" tai "Bad" tulee radiosta, on ihan pakko laittaa kovemmalle ja jammailla kuin viimeistä päivää. Tajusin muuten vasta pari päivää sitten että mitä siinä "The way you make me feel" -biisin kertsissä oikeasti sanotaan. Tämä on ongelma lapsuuden biisisuosikkien kanssa; ne kuulee silloin ihan miten sattuu, ja koko loppuelämän kuulee ne samalla tavalla (hyvä esimerkki on myös Ricky Martinin María, sehän menee että
"Uun, doos, trees, mumbaassimuma landé Mariia!", eikä suinkaan
"Un, dos, tres, un pasito pa'delante Maria").
On siis ihan hyvä aikuisena ihan tarkastaa ne sanat ettei nolaa itseään karaokessa tai muussa ryhmälaulantahetkessä.

Michael Jackson koki eläessään kaikenlaista shittiä rankasta lapsuudesta valokeilassa aina törkeisiin lapsiinsekaantumissyytteisiin asti. Myös ihonvärin vaihtuminen mustasta valkoiseksi ei ollut kaikille mieleen. Mitä väliä? Meille tosifaneille Michael oli (kyllä, hieman häiriintynyt) nero, jolla oli ihosairaus ja joka koki olevansa lapsen tasolla henkisesti ja sen takia piti makkarissaan poikien sleep-overeita. Olen ehkä naiivi, mutta tämä on minun mielipiteeni asiasta, enkä tule olemaan koskaan eri mieltä. Minun kokemukseni Michaelista on se, että hän oli arka, kiusattu ja lämmin persoona, joka halusi musiikillaan tehdä maailmasta vähän paremman paikan.

Minun maailmastani hän ainakin teki paremman. En voi ikinä sanoin kuvailla suhdettani tähän loistavaan musiikkiin tarpeeksi ylistävin sanoin. Ikuisesti, ikuisesti tulen olemaan surullinen siitä, etten ehtinyt nähdä tätä suuruutta livenä.




Tässä kuva ajalta, jolloin Micke näyttää jo vähän naiselta, mutta on silti seksikäs!

 
MJ:n synttärien kunniaksi tässä 10 omaa suosikkia niistä klassikoista (- jos on pakko tiivistää. Ei voi laittaa arvojärjestykseen. Lista voi myös vaihdella tunnelman mukaan):

  • Will you be there           
  • Bad
  • Black or White
  • Smooth Criminal
  • Scream
  • Dirty Diana
  • The way you make me feel
  • In the closet
  • Ghosts
  • Say say say




Lepää rauhassa, ikuinen idolini! Tänään sytytän sinulle synttärikynttilän.

tiistai 27. elokuuta 2013

...sillä täytyyhän rouvan muistaa panostaa itseensä

Käyn usein keskustelua siskoni kanssa suomalaisista naisista ja heidän itseensä panostamisesta; hän espanjalaistuneena ja minä kosmetologina. Espanjassa naiset ovat usein luonnonkauniita; paksutukkaisia, pitkäripsisiä ja oliivi-ihoisia. Silti siellä harvalle tulee mieleenkään lähteä töihin ilman ehostautumista tai korkokenkiä, olivat he sitten minkälaisessa työssä vaan. Siskoni muutettua Espanjaan hän on tajunnut suomalaisista naisista, vaimoista ja äideistä jotain kummallista; ajan kuluessa moni heistä menettää kiinnostuksen itseensä. Osa jopa luovuttaa täysin. Miksi?

Anu Saagim keräsi taas itselleen pari fania käskemällä "rupikonnan näköiset" suomalaiset kauneusleikkauksiin. Jos et näe tarpeeksi punaista jo ajatuksesta, niin voit lukea Anun ajatukset kokonaisuudessaan täältä: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288592302301.html
Anun tylyttävä tyyli laukoa mielipiteitään on mauton (kuvitteleeko hän saavansa lisäarvoa suomalaisten silmissä haukkumalla meitä toistuvasti?), mutta jossain siellä kaiken tylytyksen alla on pieni totuuden jyvä, jonka ainakin me kauneusalan ammattilaiset huomioimme: suomalaiset naiset ei (yleistettynä) ihan hirveästi jaksa panostaa ulkonäköönsä. Monelle wash & go -look on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ja edelleen yllättävän moni menee koko elämänsä pelkällä vedellä, saippualla (!) ja Aqualanilla, mitä ihonhoitoon tulee. Kukin tyylillään, mutta emmehän me nyt aivan uunoina voi ihmetellä, että mitä se Anu oikein jauhaa. Jos itse on tyytyväinen omaan panostukseensa, niin tuollaiset kommentithan vaan naurattavat. Taitaa olla, että Anun kotona keskityttiin siihen ulkonäköön vähän liikaakin.
Huomio tähän väliin! Itse en kannata kauneusleikkauksia, ainakaan niitä, mille ei ole mitään oikeita perusteita muita kuin se, että halutaan näyttää nuoremmalta.

See my point?


 
Sen sijaan hyvässä kunnossa itsensä pitäminen oikeiden tuotteiden ja elintapojen avulla on mielestäni erittäin mielenkiintoista ja arvostettavaa. On kyse itsensä huolehtimisesta, ja itselle pienen hetken antamisesta päivittäin. Kyse on myös homman ulkoistamisen tajuamisesta, jos ei itseltä homma suju. Ammattilaiselle on aina onnen hetki, kun hän saa asiakkaan tuntemaan olonsa upeaksi.

Nyt ei ole kyse siitä, etteikö kauppaan voisi lähteä laittautumatta, tai siitä, että sinun täytyisi lisätä iltarutiineihisi yöehostus (à la Brooke Logan), vaan siitä, että itsensä ja ulkonäkönsä totaalinen unohtaminen ei ole hyvä homma kenenkään kannalta. Mitä jos miehesi yhtäkkiä muuttuisi haisevaksi ja epäsiistiksi turjakkeeksi? Saattaisi kipinä hävitä aika äkkiä suhteesta kuin suhteesta. Kyse on kuitenkin pienistä asioista; ei monellakaan ole aikaa eikä rahaa juosta kauneussalongeissa, kun lapset on pieniä tai työ painaa päälle, mutta jos nyt vaikka kävisi kerran vuodessa vaateostoksilla, pesisi tukan pari kertaa viikossa ja ottaisi kampaajalla käydessä kestovärjäykset ripsiin ja kulmiin. On tärkeää muistaa pitää itsensä viehättävänä. Se on yksi naisen (ihanista) tehtävistä.

Ai että menenkö tämän näköisenä nukkumaan? Toki. Kylven myös valaanmaidossa ja kuorin ihoni rubiineilla.


Joku saattaa ajatella, että "ohhoh, jopas on pinnallista", mutta minusta tämän vain on raakaa faktaa. Vaikka olisitkin napannut itsellesi sellaisen saaliin (kuten tämä onnekas), joka arvostaa sisusta enemmän kuin ulkokuorta, niin sehän ei tarkoita, että voisit ruveta löysäilemään. Eihän puolisosi sellaista ansaitse! Te molemmat ansaitsette parhaan mahdollisen "sinän".

On ehkä turhaa yrittää muuttaa kokonaista kulttuuria tai mennä nuorempana naikkosena heittämään vanhemmalle sukupolvelle, että "hei, pistettäskö nuo teidän purkit uusiksi?", mutta veikkaan, että moni itsensä unohtanut kokisi aika nopeasti elämänlaadun parannusta, kun pikkaisen panostaisi. Tiedoksi naturelleina porskuttaville, että ripsari ei valitettavasti kestä kolmea vuotta avattuna siellä kylppärin kaapissa. Se kestää kolme kuukautta. Kaikki muutkin meikit, missä on vettä mukana, ovat aika äkkiä sellaisia bakteeripesiä, etteivät ole enää turvallisia käyttää. Tarkasta "säilyy avattuna" -merkintä tuotteesta ja jos käytät sitä harvemmin, merkkaa tussilla purkkiin avaamiskuukausi. Järkeä kuitenkin voi käyttää; pistätkö tuotetta sääriin vai naamaan? En ehkä käyttäisi meikkikynää, jonka olen ostanut H&M:ltä silloin kun yritys rantautui Suomeen, mutta vartalovoide saattaa olla ihan OK vielä vuodenkin jälkeen avaamisesta (kätevää allekirjoittaneelle, joka omistaa ainakin viisi erilaista avattua vartalorasvaa). Nyt naturelli miettii, että "No, mitäs sitten kun en käytä sitä ripsaria kun juhlissa, niin mitä järkee on heittää kerran käytetty ripsari pois?". Vastaus: ala käyttämään ripsaria myös arkena! Muutos nykyiseen: sinulla menee keskimäärin 20€ ripsiväriin joka kolmas kuukausi, noin 10-20€ silmämeikin puhdistusaineeseen joka vuosi ja kolme minuuttia aikaa päivästäsi. Taitaa siis jäädä vain pienestä viitsimisestä kiinni, eikö?

Olkaamme iloisia siitä, että olemme naisia ja saamme panostaa itseemme!

perjantai 23. elokuuta 2013

...sillä onhan rouvakin joskus ollut pieni neiti

Muisteloin tässä aiemmin päivällä kaverini kanssa lapsuuden leikkejä, ja harmittelimme sitä, miten enää ei vaan osaa leikkiä. Ei, vaikka olisi pakko ja vaikka kuinka yrittäisi. Lapsena koko sisin meni leikkeihin mukaan, ja tuntui, kun olisi ollut ihan fyysisesti osa kulloistakin leikkiä. Oli se sitten flow´ta, heittäytymistä tai miksi sitä kutsutaankaan, niin se oli huippua!
Muistan vieläkin joitain lapsuuden huikeita ja ihan tiettyjä leikkejä, sen, keitä oli mukana ja millä nukeilla leikittiin. Oli ihanaa mennä leikkimään toisen kotiin, kun toisella oli eri lelut ja leluilla eri "lisukkeet", kuten barbie-autot, -talot, lemmikit, minikeittiöt ja niin edelleen. Ja voi niitä jouluja ja syntymäpäiviä, jotka kuluivat uusien lelujen parissa! Ne olivat taikaa!

Sama ongelma kuin leikkeihin heittäytymisessä on myös juhlapäivien tunnelmoinnissa; miksi joulu, synttärit ja pääsiäinen tuntuivat niin erilaisilta lapsena? Niissä oli oikeasti lumoa, ihan sellaista mieletöntä latausta ja käsinkosketeltavaa jännitystä. Juhlapyhät ovat nykyäänkin ihania, ja pääsen kyllä ainakin joulun alla monet kerrat oikeaan tunnelmaan, mutta itse joulu ei sitten tunnukaan mitenkään erilaiselle. Se on yksi (vähän mukavampi) päivä muiden joukossa. Ja taas saa odottaa vuoden seuraavaa. Toisaalta, nykyään minulla on käsite joulunaika, kun lapsena se oli vaan joulu. Siitä pitää olla iloinen! 

Synttäreiden merkityshän nyt on muuttunut jo tähän mennessä täysin; nykyäänkin niitä on kiva viettää, ja ainahan hyvä syy juhlia on hyvä syy juhlia, mutta jo jonkin aikaa niihin on liittynyt ajatus "taas yksi vuosi lisää, ja mitäs olikaan vielä tekemättä...". Toista oli kymmenen vuotta sitten, kun sai ylpeillä sillä, että on syntynyt alkuvuodesta.


Me leikittiin siskojeni kanssa barbie-leikkien ohella paljon myös nukkeleikkejä. Jokaiseen leikkiin jossain vaiheessa liittyi osio, jossa toinen tuli kertomaan toiselle, että oli raskaana. Sitä seurasi aina samat onnittelut, sitten tyynyn tunkeminen paidan alle ja seuraavaksi sitä tultiinkin jo uuden vauvan kanssa kylään. Kotina toimi leikkimökki. En muista leikeistä muuta. Varmaan joitain muitakin Kaunareiden ynnä muiden lapsuuden lempparisarjojen vaikutteita sinne putkahteli. Olin sisällä viihtyvä lapsi.

Yksi kaikkein eniten lapsuuden nukkeleikkeihin vaikuttanut asia oli TV:stä tullut, tositarinaan perustuva minisarja, missä koyhälle kanadanranskalaispariskunnalle syntyi viitoset. Haltioiduin noista ihanista, kiharapäisistä tytöistä, ja haaveilin itsekin saavani jonain päivänä viitostytöt. Leikeissä viitosina toimi (yllätys, yllätys) sama nukke, jota esiteltiin vieraille viidesti aina eri lapsena. Tuo haave viitosista on aikojen saatossa hieman laantunut. Nyt, kun aika alkaa olla otollinen jo ajatus kahdesta vauvasta yhtäaikaa tuntuu isolta urakalta.



 
Mutta katsokaa nyt näitä, hyvänen aika! Vieläkin haltioidun näiden söpöydestä ja ihmeellisyydestä.
Kuvissa aidot ja oikeat Dionnen viitoset
(voitte vaan arvata, mitkä mahtoi olla minun nukkeviitosten nimet).



Meillä mieheni kanssa on lähisuvussa monet kaksoset (mm. molempien toinen vanhemmista on kaksonen), joten olemme leikitelleet kaksosten saamisen ajatuksella usein. Meidän sukupolvi on siirtynyt lapsuuden leikeistä aikuisten maailmaan ja leikeistä alkaa pikkuhiljaa tulla totta. Mikähän siinä on, että lapsena haluaa niin kovasti olla jo iso tyttö ja aikuinen? Lapsuus on niin pieni hetki, voi kunpa sen olisi tajunnut silloin ja leikkinyt, leikkinyt ja leikkinyt vielä vähän lisää.

Kyllähän se kuitenkin niin on, että sitä täytyy nauttia siitä hetkestä, mikä vallitsee, ja miettiä juuri sen hetken hyviä puolia. Tänä iltana iloitsen siitä, että olen aikuinen, ja saan halutessani nauttia lasin viiniä sen kunniaksi, että minulla alkaa kolmen päivän vapaat. Eikä tarvitse olla nukkumassa yhdeksältä. Vierestäkin löytyy Uppo-Nallen sijaan ihan hengittävä unikaveri. Olen myös iloinen siitä, että minulla on hyvä muisti, ja muistot niistä hauskoista lapsuuden leikeistä säilyy toivottavasti loppuelämän. Kiitos lapsuuden leikkikavereille!

Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 21. elokuuta 2013

...sillä onhan rouvan hyvä inspiroitua

Mikä on parasta syksyssä? No ainakin se, että saa pukeutua paksusti; kieräyttää kaulalle ylisuuren huivin, kietoutua lempparivillatakkiin ja pistää jalkaan lämpimät puuvillasukat sekä kunnon kengät (jes, voin siirtää pedikyyrin tekoa taas yhdellä päivällä!). Kumpparitkin on ihan kivat, varsinkin kun ne on jollain tavalla hassut. Omani ovat punaiset. Ja niissä on rusetit.

Jos vapaapäivänä on liian laiska pesemään tukkaa, voi päähän iskeä ihanan neulepipon. Rantakassi vaihtuu raskastekoisempaan nahkalaukkuun, johon mahtuu sontsan lisäksi kenties myös villasukat tai kepeät hanskat. Malttamattomana jo odotan sitä, kun saan pukea ylle sen ihanan maiharitakin, jonka löysin viime talvena. Mutta sitä ennen viehätyn esimerkiksi tästä:



Ah! Jos minulla ei olisi jo kolmea ihanaa syystakkia (joista yksi kestää sadetta), voisin ottaa tämän kotiin kanssani. Olen vaan tottumaton käyttämään sekä huputonta että kauluksetonta takkia. Toisaalta tämä ehkä toisi kaulaa paremmin esille (ei olisi pahitteeksi, nimim. no-neck -87), ja tuohonhan kävisi ihan superhyvin joku pitkä, paksu ja värikäs kaulakoru, tai sitten joku elegantti rintakoru. Rintakorut tulee vielä muotiin. Sano minun sanoneen! Kun aloin käyttämään hiuspantaa lukiossa, muistan kun ystäväni ensimmäinen kommentti oli, että "Voooi, sulla on panta! Niinkun sillon kun oltiin pieniä...!" Siinä oli sekoitus huvittunutta sääliä ja hitunen ihailua. Ja kohta kaikilla oli hiuspannat. Nyt niitä myydään edelleen 10 vuotta myöhemmin ihan joka kaupassa, ja ne vaan kehittyy koko ajan hienommiksi. Sinä päivänä ennen "pantabuumia", kun ensimmäisen kerran uskalsin pukea päähäni pannan, se oli sieltä lapsuudestani säilynyt, tummanvioletti muovipanta. 

Romanttinen "mummotyylini" herätti huvitusta opiskeluaikanani, kunnes yhdellä jos toisellakin alkoi näkyä (mielestäni ikivihreää ja aina kaunista) pitsiä, sekä röyhelöitä ja ruusukuvioita. En sano, että olisin mikään trendsetteri, enkä yleensä edes pukeudu mitenkään viimeisten trendien mukaan, vaan olen aina tykännyt vähän omannäköisistä yhdistelmistä, mutta ehkä jonkinlainen "vainu" minulla on näihin juttuihin. Vaikken kuljekaan viimeisimpien trendien mukaan, niin otan kyllä helposti vaikutteita, ja olen kyllä kiinnostunut muodista. Voin pukeutua khakinvihreään takkiin, tummansinisiin farkkuihin ja tumman lohenpunaisiin balleriinoihin, mutta väriyhdistelmä häiritsee minua joka askeleella. Jo farkkujen värin muuttuminen mustaksi auttaisi hiukan, koska vihreä ja punainen ovat sentään vastavärejä. Olen tehnyt itselleni harjoituksia, joissa yritän päästä mukavuusalueeltani pois, mutta minulla vaan ei ole tyylikäs olo, jos olen lähtenyt "miettimättä" väriyhdistelmiä, tai laittanut tahallani päälle liikaa värejä. Call me boring, mutta kyllä ne maanläheiset värit sekä aina-juhlavat musta ja valkoinen vaan ovat ikuisesti in.


Silloin, kun värejä käyttää, on tosi tärkeää tietää, mikä korostaa omia parhaita puolia. Oikea väri kasvoja vasten voi viedä pois vuosia, tai vaikka korostaa ihanasti silmien väriä. Hyvä kikka on tsekata ranteessa kuultavat verisuonet; onko ne sinertävät vai vihertävät? Itsellä ainakin ei voisi selkeämmin olla kylmänsävyinen iho sinisine ja violetteine suonineen. Olen siis kesä (talvi en voi olla, olen tehnyt itseanalyysin). Vihertäväsuoniset ovat joko kevättä tai syksyä. Värianalyyseistä löytyy melko paljon tietoa netistä, ja kuvahausta löytää myös värikartat. Vaikka seuraava juttu onkin jo aikas vanha, niin tässä oli mielestäni hyvät julkkisnaamat kuvaamaan kutakin vuodenaikaa: http://www.kauneusjaterveys.fi/artikkeli/varianalyysi-nyt 


Syksyn tullessa meikkien värit saa ainakin tällä naamalla olla edelleen niitä ruskeita, nudeja ja tummia yönharmaita. Rakastan myös sinistä luomiväriä, ja omistankin yhden. Antaa kummasti säihkettä sinisiin silmiin. Se ei missään nimessä saa olla sellainen "Johanna Tukiainen yössä" -sininen, vaan sen on oltava syvä safiirinsininen, kuten tässä paletissa:
Tuosta Tuksusta tulikin mieleen, että Jossulle, ja miksei myös muille "turkkiksille" (juuri lanseeraamani uusi sana: turha julkkis = turkkis) vois kehitellä ihan oman meikkisarjan! Olen aina miettinyt mistä esimerkiksi Lumene keksii huulipunilleen runollisia nimiä, kuten "kanssasi silloin" tai "aamun suudelma" (ei oikeita nimiä), ja nyt sen tajuan; he insproituvat omista tuotteistaan. Lumenen inspiraation lähde: luonto. Minun inspiraationi: suomalaiset julkkikset!
Linjoja voisi meikkisarjassa olla turkkiksista superjulkkiksiin. Tuo "Jossu yössä" kuvaisi ehdottomasti Tuksun sinistä bilesilmämeikkiä (myös "Arton kosketus" voisi olla osuva nimi kuvaamaan tummanpuhuvaa luomiväripalettia). Parhaitenhan myisivät tietysti superjulkkisten inspiroimat tuotteet, kuten "Portti autuuteen" (Jari Porttilalle kehitetty silmänympärysseerumi) ja "Vielä kerran, Masa" (Mervi Tapolalle omistettu, Matti Nykäsen inspiroima valokynämäinen peitevoide). 
Omat suosikkini ja "näitä en vaihda" -tuotteeni tulisivat kuitenkin olemaan "PäivänValo" (ihoa elvyttävät ja sen sävyä parantavat seerumikapselit inspired by Ville Valo) sekä "Forever young" (Aira Samulinin hiestä uutettu "tuhkimotippa").

Jos tämä sarja ei myy kuin häkä, niin jo on ihme! Jään odottamaan yhteydenottoja tuotantotiimiltä.

(Takki: H&M. Luomiväripaletti: The Body Shop)

lauantai 17. elokuuta 2013

...sillä ehkä parasta rouvallekin on nyt vaan jättäytyä elämän vietäväksi

Minä tykkään tehdä erilaisia testejä. Oi niitä aikoja, kun facebook tulvi testejä, jotka niin tarkasti profiloivat sinut ja saivat sinut tuntemaan itsesi vähän paremmin. En olisi koskaan tiennyt, ketä julkkista muistutan, tai olenko juoppo, jollei olisi ollut noita facebookissa riehuvia testejä.

Onneksi testien aika ei ole täysin ohi! Tein yhden nettitestin juuri äsken. Testin nimi oli "Mille vuosikymmenelle kuulut?". Arvaatteko, mikä oli vastaus? Yep: 1950. Kuvaus kuului näin:

"Olet konservatiivinen kotiäiti tai kiltti naapurintyttö suoraan Täydellisten naisten Wisteria Lanelta! Sinulta löytyy asennetta ja rock'n'rollia, vaikka saatatkin vaikuttaa aika ajoin jäykähköltä. Osaat käytöstavat ja olet muutenkin melkein poikkeuksessa tip top ulkonäöltäsi. Kellohelmaiset hameet ovat mieleesi ja olet mielelläsi täysin rinnoin nainen – miehet hännystelkööt sinua! --"

Konservatiivinen kotiäiti? Kiltti naapurintyttö? Kaikki he, jotka ovat bailanneet kanssani opiskeluaikoina, taisivat purskauttaa juuri päiväkahvinsa tietokoneen näytölle. Mitä minulle on tapahtunut? Olenko ikääntynyt parin viime vuoden aikana jotenkin "sci-fisti" kymmenen vuotta kerrallaan? Joku (lue: mummoni) sanoisi, että olen aikuistunut, mutta minua alkaa pelottaa. Ei sillä, etten nauttisi tästä tyyneydestä, joka minut on vallannut seurustelu- ja avioaikana, mutta välillä herää kauhu siitä, että entä jos niitä kunnon bileiltoja ei kohta enää tulekaan? Parin vuoden sisään alan todennäköisesti pyörittää perhettä, ja kestää varmaan vähän aikaa ennenkuin minua edes huvittaa lähteä mihinkään kotoa. Entä jos ynnähdän? Jään kotiin makaamaan enkä uskalla enää lähteä joraamaan, koska seuraavana päivänä väsyttää ihan sikana? Kääk! Eieiei, haluan jaksaa tanssia aamunkoittoon, ottaa "vieläyhenshiderin", lähteä ex-tempore baari-illan jälkeisenä päivänä äkkilähdöllä Kyprokselle, kieriä kesäyönä nurmikkorinnettä alas ja nauraa nakkikioskilla ihan sikana maailman tyhmimmälle vitsille hikan siivittämänä.

No ookoo, äskeinen romantisoitu kuvaus ihan perus känni-illasta taisi olla aika kärjistetty vastareaktio vanhenemisen tunteelleni. Kyllä minä oikeasti voisin edelleen bilettää samalla tavalla kun kaksikymppisenä, mutta en ihan oikeasti jaksa. Bileet silloin tällöin on ihan superjees, ja odotan niitä aivan innolla, mutta tässä iässä seuraavaa päivää alkaa todella pelkäämään etukäteen. Se latistaa tunnelmaa hieman. Vanhenemiseen liittyy myös elämän ainutkertaisuuden tajuaminen, ja se, että yksi kallis päivä menee täysin harakoille, painaa omaatuntoa. Lisäksi niinä pahimpina bileaikoina se, mitä oikeasti suurimman osan ajasta halusin, oli olla kotona rakkaan ihmisen kainalossa. Aika aikaansa kutakin! Nyt on tällainen vaihe, ja hyvä niin. Pomokaan tuskin tykkäisi, jos tulisin "pikkulauantain" jälkeen töihin edellisen päivän meikit naamassa tuoksahtaen "eau de 1,5€ las palmasille" (vaikka minulla rento pomo onkin). Ehkä saan uuden "kulta-aikani" discoissa kahdenkymmenen vuoden päästä, who knows. Vähän "nips" sieltä ja "naps" tuolta, ja voilá! Valmis tanhuille. Tosin, jos kahdenkymmenen vuoden päästä käytän sanaa "tanhut", niin minua ei varmaan päästetä sisälle yhtään mihinkään. Paitsi ehkä lavatansseihin. Jos sellaisia enää silloin järjestetään.

Ja onhan se aivan totta, että olen hyvin viehättynyt menneen ajan meinigistä ja kotiin liittyvistä asioista. Myös avioituminen tuonee osansa pakkaan. En vain odottanut, että tämä "pesänrakennusvimma" iskisi ihan uuden vaihteen silmään näin nopeasti. Minua kammottaa välillä se ajatus, että ehdin kyllä kotirouvailla, mutta nuoruutta en saa ikinä takaisin. Toisaalta, nuorena kai sitä on tehtävä (mitä nyt onkaan), kun jaksaa. Olenko jo niin vanha, että pitäisi? Olenko vielä liian nuori? Olenko juuri nyt sopivan ikäinen? Tiedäpä tuota. Aito, konservatiivinen kotiäiti tietäisi.
Miksei tästä voi olla facebook-testiä?


Hehheh, touché... Ehkäpä Carrie sanoo sen kuitenkin parhaiten:

 
Mitäpä tuohon lisäisi?

torstai 15. elokuuta 2013

...sillä onhan rouvan hyvä ruokkia yleissivistystään


Päivitin tietojani Bloggerin profiilikuvaukseen, ja siinä kysyttiin lempikirjojani. Vastaus: "Harry Potterit". Jep jep. Eikös siellä kolmeakymmentä ikävuotta lähentelevän aikuisen naisen listassa pitäisi olla mukana joitain suurteoksia, kuten "Humiseva harju", "Sinuhe egyptiläinen", "Alkemisti",  tai jotain muuta, mikä ei löydy hakusanoilla "self-help" tai "fantasia"? Okei, on siellä lempikirjojen listassa myös Da Vinci -koodi. Sekin tosin löytynee sieltä fantasiaosastolta. 

Minun täytyy ruveta lukemaan enemmän.

Mutta minkä sille voi, jos kirjamaku suuntautuu lähinnä teinikirjallisuuteen? Luin pienenä tosi paljon. Nähdessäni Sweet Valley High´n tai Viisikon kirjankansia kirjastossa (hiivin aina hiljaa muisteloimaan lastenosastolle) naamalleni nousee hymy ja hetken aikaa seilailen jossain kaukana menneisyydessä. Yläasteelta lukioon odoteltiinkin sitten niiden Pottereiden ilmestymistä, ja niiden parissa vierähti tovi jos toinenkin. Lukion jälkeen oli pitkään olo, että "en lue, koska minun ei tarvitse". Sitten tulivat opiskeluajat, ja luettavien kirjojen teemat liikuskelivat hygieenisen hoitolakäyttäytymisen ja meikkaustekniikoiden välillä. Hyödyllistä, mutta ei kovin yleissivistävää.

Aika ajoin minulle tulee tarve ahmia joku kirja, ja yleensä saankin jonkun kiinnostavan kirjan päätökseen muutamassa päivässä. Sitten minulla on kirjoja, jotka kuluvat lähinnä alkupäästä, sillä ehdin jo unohtaa mitä kirjassa on tapahtunut, ja joudun aloittamaan jälleen kerran alusta. Eniten minua koukuttavat huumori (Anna-Leena Härkönen), käsinkosketeltava kemia henkilöhahmojen välillä (Twilightit -huhhuh! Butterflies!) tai jännitys (jo mainittu "Da Vinci -koodi" sekä "10 neekeripoikaa"). Myös historialliset aspektit kiinnostavat. Nautin toki vanhemmastakin kirjallisuudesta, kuten Jane Austenin teoksista. Jos voisin tehdä aikamatkan, tekisin sen Austenin aikoihin. Runot taas auttavat ajoittain saapuvaan haikailufiilikseen. Tommy Tabermann oli hieno kirjoittaja, ja hänen tekstit saa monesti kyyneleet silmiini. Saimme häälahjaksi teoksen "Niitylle minä sinut veisin". Aikomuksena on perehtyä siihen lähiaikoina. Jospa vaikka kilttinä vaimona lukisin miehelleni joka ilta yhden runon iltasaduksi.

Iltasadut. Oih! Ne on jotain, mikä on jäänyt mieleen yhtenä lapsuuden ihanimmista asioista. Mummilassa oli kirjasarja, jota selailin aina siellä ollessani. Sen sivut tuoksuivat ihanalta. Mökillä oli omat kirjansa, ja kun mökki toissa kesänä myytiin, otin pari niistä lastenkirjoista kotiin. Muistan aina, kuinka kotona meille luettiin Narnian tarinoita, Muumeja (Tove Jansson kirjoittaa niin kauniisti! Muumi-kirjat koristavat edelleen kirjahyllyämme ja mietin aina, että niistä olisi paljon muuhunkin kuin vaan koristamiseen), Beatrix Pottereita, Tiheikön väkeä ynnä muita ihania. "Tiheikön väen vuodenajat" on muuten kirja, jonka avaan edelleen aina vuodenajan vaihtuessa. Sen kuvitus on jotain sanoin kuvaamattoman suloista, ja sitä ihastellessa tulee aina turvallinen ja lämmin olo. Ehkä kirjat, kuten musiikki ja tuoksutkin, ovat tärkeitä myös siksi, että ne vievät hetkeksi johonkin toiseen paikkaan ja aikaan. Olen oikea nostalgiahirmu ja iänikuinen tunnelmoija. Vastapoimitun omenan tuoksu syksyn ensimmäisinä päivinä voi herättää kehossa niin paljon onnen tunteita, että hetkeen mikään ei tunnu ikävältä! Sen pienen hetken aikana näen edessäni kaiken, mitä minulle tulee tuosta tuoksusta mieleen: kynttilät, omenapiirakan, kylmän lauantaiaamun jona on pakko pukea päälle villasukat, sen ihanan lämpimän untuvapeiton joka nyt vielä nukkuu mutta jonka alla kohta katsellaan aamuleffoja kun on vapaapäivä, syksyn lehdet, lenkit sateessa, tietyt värit, tietyt biisit, tietyt elokuvat, tietyt ihmiset ja tietyt unelmat.


Minulla on jo pitkään ollut tapana katsoa samoja elokuvia ja sarjoja aina syksyn tultua. Haluan löytää myös syyskirjoja (muitakin kuin sen muutamasanaisen "Tiheikön väki syyspuuhissa"), joihin aina palaisin illan alkaessa pimetä. Jospa tänä syksynä saisin aluille sen Humisevan harjun. Eikös siinä ainakin sada paljon ja synkistellä? Sopisi teemaan.

Eikun kirjastoon! Jospa jo ensi viikolla.

maanantai 12. elokuuta 2013

...sillä kyllähän rouvan on hyvä pitää huolta kunnostaan

Tapahtui viime viikolla kuntosalilla: tehdessäni alkulämmittelyä minut ystävällisesti keskeytti työntekijä, joka tarjosi kehonkoostumusmittausta. "Damn it", ajattelin mielessäni, mutta suostuin kuitenkin. Viime mittauksesta oli aikaa jo reilut kolme vuotta, mutta tiesin, ettei mitään radikaalia (ainakaan positiiviseen suuntaan) ollut päässyt tapahtumaan, joten en ollut kovin innoissani. Elopainoa oli onnekseni tippunut yli neljä kiloa viime kerrasta, ja viskeraaliset rasva-arvot (eli juurikin ne vaaralliset sisäelimiä ympäröivät kertymät) olivat vähäiset; muissa tuloksissa ei sen sijaan ollut hurraamista. Lihasmassa oli vain hiukkasen plussan puolella, rasvaprosenttini on enemmän kun pitäisi, ja rasvaakin kehossani on kiloina pienen ekaluokkalaisen verran. Plus reppu. Mutta tässä tulee pahin: kehoni ikä on 40! Siis nel-jä-kym-men-tä. Ou mai gaad! Kehoni on keski-ikäinen! Aivan kamalaa. Ei siinä mitään, jos olisin 35-vuotias. Mutta ikäni on kaksikymmentäkuusi. Tämä tuli nyt kyllä aivan puun takaa. Tietenkään tulokset eivät ole täysin luotettavia, mutta koska muut arvot kuulostivat varsin mahdollisilta, niin jotain perää tässä on oltava. Näissä housuissa sitä perää on ilmeisesti 10 kg liikaa. Nyt on pistettävä tuota kuuluisaa tossua toisen eteen ja vähän äkkiä! Kuulin sivusta, kun minun jälkeeni tuomionsa saanut mieshenkilö jäi vielä mittaajan kanssa oikein vitsailemaan, että "Pitääkin mainita sitten aina naisseurassa, että kehoni ikä on vasta 40!" Tyyppi oli viisissäkymmenissä. Ja meidän kehomme ovat siis saman ikäiset. "Jeee..." Lievähkö lässähdys treenin aloitukselle. Voin sanoa että en ole ehkä ikinä juossut alkulämppää niin keskittyneesti, kun tuolloin.

Mahtavaa tänä vuonna kuitenkin on ollut se, että urheiluinnostukseni ei ole laantunut missään vaiheessa. Sama innostus on pysynyt myös ruokailutottumusten muuttamisessa. Kukapa nyt ei välillä herkuttelisi, varsinkaan entinen herkuttelun raskassarjalainen, joka veti 23cm pidemmän miehensä perässä kokonaisen Subway-patongin (plus ison lasin Cokis Lightia)itkemättä yhtään. (Ironista kyllä, vaikka ottaisin Subin triplasalamilla, pizzan neljällä juustolla tai Big Macin plussana niin Cokiksenhan täytyy ehdottomasti olla LIGHT.) Herkuttelu on kuitenkin saanut tämän vuoden aikana stopin aika äkkiä; jos mopo lähtee käsistä esimerkiksi viikonlopuksi (kuten toissa viikonloppuna), niin maanantaina ollaan sitten jo takaisin rutiinissa. Hyvänä apuna ja tsempparina toimii myös www.kiloklubi.fi . Siellä huomaa, miten ruuan laadulla on väliä; ravintoainepallot huutaa nopeasti punaista, jos kalorit tulevat vääristä lähteistä. Toisaalta sinne ruokia syötellessä joutuu luovimaan aika paljon; jos ei jaksa syötellä ohjelmaan omia reseptejä (minäminäminä!) niin oikean vastineen löytäminen voi olla aika haastavaa. Miksei kaikki voi valmistaa kana-kasviswokkia niinkuin meikku, niin se löytyisi sieltä hakulistalta?

Joskus vuosi tai pari sitten katsoin usein aamulla telkkarista "Morsiusdieetti" -ohjelmaa, missä demonstroitiin morsmaikulle tietokoneelta se, miltä hän tulisi näyttämään ensimmäisen naimisissaolovuotensa jälkeen, jos hän jatkaisi entisellä löysäilylinjallaan. Kuvat saivat morsiamet melkein poikkeuksetta nyyhkyttämään. Päätin jo ohjelmaa katsoessani, että en lihoisi ensimmäisenä vuotenani vaimona. Eikä kyllä olisi pahitteeksi jämähtää korkeintaan näille tienoille vaikka loppu iäksi. Haluan olla vaimona hotimpi (ja myös terveempi) mitä olin tyttöystävänä! Kuten yksi viime aikojen lempparikilpailijoistani jenkkien The Biggest Loser -sarjassa sanoi:
"I wanna be that ´Damn, girl!´; you know, the girl that when she passes by on the street everybody looks at her and goes ´Daaamn, guuurl!´"
Ei huonompi tavoite!

"Vaihda säkin parempaan maitoon" -lausahdus Kiira Korven flirttailevalla äänensävyllä on saanut minutkin haluamaan treenini jälkeen aimo annoksen proteiinia, kalsiumia ja D-vitamiinia. En ole koskaan elämässäni ollut maidonjuoja, mutta nyt päätin opetella. Tällä hetkellä homma sujuu suun kautta hengittäen. Maku on silti ällöttävä, mutta ajattelen muita asioita kulautellessani alas tätä voimajuomaa. Ajattelen, että olen juomassa laihaa pirtelöä. Kaakaota, jossa on vähän liian vähän O´Boy´ta. Mielikuvat toimivat. Vielä ei ole tarvinnut pahemmin yökkiä, kunhan vaan muistaa vetää lasillisen vettä päälle. Kyllä tämä tästä.

Tavoitteeni tälle syksylle on päästä eroon viidestä (5) kilosta. Now I´ve said it. Nyt kun se on julkista, niin se on myös virallista. Kolmisen kiloa lähti näpäkästi keväällä, ja koska kesä oli ns. taantumavaihe, niin nyt on jälleen aika pistää pienempää vaihdetta silmään ja lähteä huristelemaan kohti tavoitetta (vai meneekö se sanonta niin, että pistetään isompaa vaihdetta? Mutta eihän isolla vaihteella pääse kiihdyttämään... Anyways, tajusit ehkä pointin) olla pienempi ja terveempi minä. Jos siis näette minut Pizza Raxissa (mmm, Pizza Rax... ei-niin-hyvää-ruokaa-mutta-voiko-pizza-olla-pahaa?) tai ympäripäissäni tanssimassa Pasarin lavoilla niin saa tulla läpäyttämään persuuksille ja huutaa "Sun pitäs olla Fressillä treenaamassa!!". Todennäköisesti kuitenkin olen juuri tullut Fressiltä. Olen vähän jäänyt koukkuun. Toivotaan, ettei drinkki-/pizzajalkaa ole vipattanut niin kovaa, että olen unohtanut kulkea suihku-ruudun kautta. Tässä tapauksessa myös raikkaan mojiton/hanalimsan heitto päälleni on suotavaa.

Ohessa lempituotteeni kiinteämmän olon saamiseen: Kuivaharja, kiinalaiset kuivakupit, kuppauksessa käyttämäni suihkuvoide, kiinteyttävä geelivoide nystyröillä (tämän tuotteet avulla viilenevät tulisimmatkin tunteet, ja se helpottaa myös suihkun jälkeistä "jähiä" eli jälkihikeä) sekä ajoittain käyttämäni kiinteyttävä hierontaöljy (itseään vaan on vaikeampi hieroa, ainakaan niin että se ei näyttäisi typerältä, joten wink wink, hubby!). Mukana myös superihana mango-kuorinta, jota käytän ennen kuppausta. Arvatenkin suurin osa löytyy The Body Shopista (minä ja minun oma "bodishoppi"... Purkkien määrä alkaa lähennellä jo huvittavaa). Kupit on hankittu vuosia sitten jostain, enkä yhtään muista mistä. Tässä kuitenkin linkki, josta kupit voi tilata:  http://www.sinunapteekki.fi/catalog/muut/fit-jar-kuppauskupit-silikonia-vihrea-p-2606.html 



Viikon rentoutumisvinkkinä suosittelen lämpimästi infrapunasaunaa. Ihana kokemus. Fressiä viikon alkua!

PS. Ensi kerralla syventyessämme treeniasioihin pohdimme mahdollisesti seuraavia asioita:

- Kuinka kauan on OK tuijottaa salilla toisen treeniä?
- Miten voisi matolla reisiään venytellessään parhaiten välttää härskeistä härskimmän eli ns. camel toen? (Ne tiukat juoksuhousut on armottomat)
- Saako vieressä crossailevalle "fressi"toverille vinkata hyvästä deodorantista, jos hän haiskahtaa ummehtuneelle? (20 minuuttia alku-/jälkilämmittelyä on kuitenkin pitkä aika hengitellä ikäväntuoksuisia höyryjä)
- Onko naimisissa olevan naisen eettisesti korrektia olla pitämättä vihkisormusta treenin aikana salilla, jossa pullistelee myös miehiä? (Nimim. Pelkään pöpöjä)

Hmmm... Ehkä tyydyn pohtimaan näitä asioita ihan omassa päässäni. Tai kirjoitan Ekille Suosikkiin. Ekille on kyllä suotu maailman paras pesti.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

...sillä kyllähän rouvan kukat kertovat jotain rouvasta itsestään

Huomasin tässä yksi päivä aika säikäyttävän jutun; olen muovikukkaihminen.
Kyllä! Asuntomme on täynnä ostamiani tekokukkia. Aika ällöttävää. Itse "kukat" eivät suinkaan ole ällöttäviä, enhän niihin muuten olisi ihastunut, mutta sen tajuaminen, että kotimme on täynnä tekokukkia, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Minulla on valehtelematta viisi erillistä tekokukkapuskaa plus muovimurattiköynnös alle 50 neliön asunnossamme. Tsiisus. Olenko joku 80-luvun mummo? Tekokukkaklaanini kasvoi viime viikolla kahdella puskalla, kun raavin päätäni IKEAssa pähkäillessäni, että mikä soma pikku kasvi jaksaisi kasvaa myös kylppärissä tai kodihoitonurkkauksessa, eli paikoissa, jonne aurinko ei todellakaan paista. Jälleen ainut vaihtoehto: eloton kukka. How original!

Muovikukkavillitykseni ei suinkaan johdu siitä, etten nauttisi elävistä kukkasista. Päinvastoin, ne ovat minulle suuri rakkaus ja ilon lähde. Niitä vaan tulee ostettua harvemmin ihan siksi, että ne kestävät kauniina niin harmillisen vähän aikaa, ja jos meinaisin koristaa niillä jokaisen kohdan, mikä tällä hetkellä on muovikukkien valtaama, voisi olla, että kukkaroni ei pian suostuisi avautumaan minulle enää. On minulla sentään viherkasveja. Sellaisia, joiden kastelun unohtuminen ei haittaa. Minulla on ollut kaksi orkideaa, joiden lopulta karuun ulkonäköön olen ollut sittemmin niin kyllästynyt, että olen "unohtanut" viikoittaisen kastelun ja antanut niiden kuolla. Kukka-parat. Ostan oikeita kukkia itselleni palkkioksi siivouspäivän jälkeen, tai jos löydän upean Reilun Kaupan ruusukimpun vitosella lähikaupasta. Otan aitoja kukkia aina ilolla vastaan, ja ihastelen niitä päivittäin aina niiden kuolemaan saakka. Ehkä voisin ruveta pitämään aitoa kukkakimppua vaikka vaan yhdessä paikassa. Muutama euro viikossa tuoreisiin kukkiin ei olisi paha.

Lupasin joskus itselleni eläessäni opiskelijaelämää melko ankeassa soluasunnossa, että kun minulla olisi oma koti niin minulla olisi aina valkoisia leikkokukkia. Buah :D Lupaus, jota en arvatenkaan ole pystynyt pitämään. Mutta nyt rouvastuneena voisin yrittää uudelleen. Kukat ovat sitä arjen estetiikkaa. Pieni ja kaunis juttu, joka piristää arjen keskellä. Kukat ja kasvit myös tekevät kodista kodikkaan. Minulle tulee tunkkainen olo tiloissa, joissa ei yhtään viherrä.

Muovikukkieni puolustukseksi haluaisin kuitenkin sanoa, että nykyään löytyy aivan ihanan näköisiä tekokukkia. Tämänhetkiset suosikkini ovat Amanda B:stä jo pari vuotta sitten löytämäni kimppu pitkiä, valkoisia neilikoita, sekä kolme valkoista pionia Pentikistä. Tykkään niistä ihan sikkenä. Eniten tässä jutussa minua huvittaa se, etten ollut tajunnut asuntomme muovikukkien paljoutta ennen tätä taannoista silmät avaavaa välähdystä. Minua huvitti myös reaktioni, sillä huomasin selvästi olevani ennakkoluuloinen muovikukkia kohtaan, vaikka tähän päivään saakka olin vallan rauhallisena elellyt niiden keskellä. Ehkä minulla (kuten varmaan aika monella muullakin) on se pinttynyt kauhukuva mummon ikkunalaudalla lepäävistä, karvaisen samettisista muovipelargonioista. Paitsi että ne oli ehkä mummon naapurin. Meidän mummolla on aina ollut aidot pelargoniat.


Onko nuo pionit nyt niin pahat? Me likey!


Tästä lähtien pidän huolta, että meillä on ainakin kerran kuussa tuoreita kukkia ruukussa. Ja muina hetkinä elän onnellisena muovikukkien keskellä. Sillä vähänkö meidän kylppäri olisi ankea, jos sen nurkassa ei kasvaisi murattia. Vaikkakin muovista.


perjantai 9. elokuuta 2013

...sillä onhan rouvan käytettävä vapaapäivänsäkin tehokkaasti

Minä silitin eilen. Silitysraudalla, kaksi pussilakanaa. Tähän meni noin neljäkymmentä minuuttia. Maustoin höyrysilitysrautaan kaadettavan veden aikoinaan Amsterdamin-reissulla ostetulla tiivisteelläjotta lakanani saisivat appelsiininkukkaisen vivahteen. Harmikseni kuitenkin huomasin silittäessäni, että nesteen kuumentuessa höyryksi ilmaan pölähti välillä märän koiran haju. Koiran, joka oli juuri saapunut jäkistreeneistä. Hmm, not what I expected! Lopputulos oli kuitenkin hyvä ja raikas; taisi koira käydä kuivatellessaan pyörimässä Sevillan keväisellä nurmikolla. Mutta se itse silittäminen... siis WT..? Miten saat pussilakanan silitettyä niin, ettei jo silitetty, suora pätkä hivo jossain vaiheessa lattiaa ja kasaannu ikävästi? Miten saat silitettyä pätkät niin, että lakana on siliä myös vastakkaiselta puolelta, joka jää silityksessä päällyspuolen alle? Äitini, kuuluisa pölyallergikko, joka silitti meidän ollessa pieniä jopa alushousummekin, kertoi vinkin, jota aion kokeilla seuraavalla kerralla: lakana puoliksi, ja sitten silitetään kaikki neljä puolta pakettia käännellen. Okei! Voisi jopa toimia. Katsotaan, milloin seuraavan kerran jaksan sukeltaa tähän silityksen ihmeelliseen maailmaan. Jos nyt vaikka jouluna silittäisi pöytäliinan.

Sissy Boy oli sen liikkeen nimi, josta tämän "silitysveden" aikanaan hommasin. Tykkään aika paljon myös tuoksusaippuoista. Minulla on niitä monta, ja koska ne kuluvat hi-taas-ti, niin pino vaan kasvaa. Onneksi niistä voi tehdä myös asetelmia.


Minulla oli eilen vapaapäivä, ja käytin sen shoppaillen. Hyvän rouvan tyyliin shoppailin kuitenkin myös miestäni ilahduttavia asioita, kuten ruokaa. Olin viime viikolla päättänyt pistäytyä uudehkossa lähiruokakaupassa, joka avattiin Kuopion torin kupeeseen, ja sen myös tein. Puoti oli vallan soma, ja herkkuja löytyi joka lähtöön; kaloja, luomuvihanneksia, juustoja, ternimaitoa, hilloja, kastikkeita, teetä, leivonnaisia ja vaikka sun mitä, ja kaikki lähialueella tuotettua. Ihastuin! Mukaani lähti luomupunajuuri, luomumysliä sekä rasiallinen pensasmustikoita. Tästä paikasta tulee uusi vakkarini. Puoti on nimeltään Tullintupa, ja facebook-sivut löytyvät osoitteesta http://www.facebook.com/pages/L%C3%A4hiruoka-Tullintupa/485903874818607. Seuraavalla kerralla otan kameran mukaan, ja napsin muutamia kuvia teitä ilahduttamaan.

Innostuin hiukkasen myös torin poikki kotiin kulkiessani. Ostin puoli litraa kantarelleja, rasian vattuja sekä kilon kotimaisia omenoita. Nam! Olin jo aiemmin päättänyt valmistaa lohta, ja näistä herkuista saisin vallan mainiot lisukkeet. Loppujen lopuksi päivällislautasella komeili kirjolohta, uunijuureksia sekä kantarellikastiketta. Maukasta, sanoisin. Paljastanpa teillekin, miten tämä pyhä kolminaisuus valmistuu.

Lohi

Osta lohta, niin paljon kun luulet teidän/sinun itsesi syövän. Nappaa kaupan kylmähyllystä Crème Bonjour Cuisine -purkki. Itse käytin eilen pippurinmakuista. Vaikka Crème Bonjour -mainos, jossa se ukkeli on siellä jääkaapissa, on ehkä yksi historian ärsyttävimmistä, niin yhdistelmä "Uunilohiii? Valkosipuli-yrttiii?" toimii. Ei voi kiistää. Kerma lohen päälle, mausteena ripaus merisuolaa ja eikun uuniin. Olisikohan tuo ollut parissasadassa asteessa noin 35-40 min.

Uunijuurekset

Tämä on ikuinen suosikki meidän pienessä perheessä. Vuoan pohjalle öljyä, juurekset paloiksi, päälle lisää öljyä sekä mausteeksi merisuolaa ja pippuria. Myös tuoreet yrtit käyvät tähän mainiosti. Valkosipulit voi joko pilkkoa pieniksi, tai jättää kynnet kokonaiseksi tertuksi, josta halkaisee kannan pois (näin kynnen päät näkyvät ja ne on paahtuneina helppo kaivaa kuoristaan pienellä lusikalla), ja päälle voi sipaista hunajaa. Trés bon. Eilen käytimme uusia perunoita, punajuurta, porkkanaa ja valkosipulia, eli sitä mitä sattui olemaan kaapissa. Jos kotoasi löytyy niin myös parsa, paprika, sipuli ja lanttu käyvät tähän sekametelisoppaan kuin nenä päähän. Muista kuitenkin laittaa kovat juurekset ennen pehmeämpiä kasviksia uuniin, ja lisää paprikat, parsat ynnä muut sellaiset vasta noin puolessavälissä. Uunita kasviksia 200 asteessa tunnin verran. Voit välillä sekoittaa, jotta kaikki kasvikset saavat tasapuolisesti pintaa.

Kantarellikastike

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun valmistin kantarellikastiketta. Kastikkeiden tekoni rajoittuu muutenkin aika pitkälti bolognese-tomaattikastikkeeseen, mutta tästä tuli ihan hyvää. Ohje löytyy osoitteesta http://www.valio.fi/reseptit/kantarellikastike/?snsrc=aws_5b7f859ed296451e8545a434c90ab8c418493189219&snkw=kantarellikastike&gclid=CPaoidD677gCFYZ4cAod9h0Abw . Korvasin ruokakerman yhdellä ylimääräisellä desilitralla kevytmaitoa sekä noin yhdellä desillä Crème Bonjour Cuisinea.

Jälkiruuaksi söimme marjakupposet, joissa yksinkertaisesti oli pensasmustikoita, vadelmia ja mustaherukoita (saimme eilen yllätyslähetyksen ovelle; 10 kg mustaherukoita! Hip hei!).









Näissä tunnelmissa kohti viikonloppua, ta-tah!

keskiviikko 7. elokuuta 2013

...sillä täytyyhän rouvan pärjätä keittiössä

Olen leiponut viimeisen viikon aikana useampaan otteeseen. Marjapiirakkaa, muffinseja, suklaakeksejä, sämpylöitä... Näiden lisäksi olen onnistunut myös kokkaamaan melkein päivittäin jotain ruuaksi kelpaavaa. Olen yllättänyt itseni positiivisesti. Ei sillä, ettenkö osaisi kokata (no okei, sekä muffinssi- että piirakkataikina olivat kaupan valmiskamaa), mutta tämä puuhakkuus on minulle vallan uutta. Eilen mieheni lähti töihin varttia vailla kahdeksan aamulla, ja siihen mennessä olin jo valmistanut hänelle aamupalan ja eväät, avannut tietokoneen ja löytänyt reseptin sämpylöille (tämä ehkä paljastaa, etten leivo kovin usein; minulla ei ole edes sämpyläreseptiä ylhäällä), ja jo puuhakkaasti raapustin kauppalistaa. Siis ennen kahdeksaa aamulla! Olin jopa niin virkeä, että piirtelin kauppalistan ostosten eteen pieniä sydämiä ranskalaisten viivojen sijaan. Olen myös siivonnut yliluonnollisen innokkaasti lähiaikoina. Mielenrauhani kiittää.

Olen siis ilmeisen ottautunut uuteen rooliini vaimona. Naimisiinmeno kliksautti päälle jonkinlaisen valokatkaisijan aivoissani, ja nyt puuhailen kuin mikäkin kotirouva (tästä tulee huvittavasti mieleen elokuva "Stepfordin naiset". Ei, en ole robotti). Itseni tuntien tämä vaihe kestää taas vähän aikaa, ja kohta innostun jostain muusta, kuten pitkään nukkumisesta (tervetuloa, pimeä syksy). Mutta nautin tästä tunteesta niin kauan kun se kestää; puuhakkuuden ja aktiivisuuden antaman hyvän mielen lisäksi mukava bonus on energisyys, mikä itselleni ainakin on yksi onnellisuuden edellytyksistä.

Saattaisi ehkä kuvitella, että vietän päiväni leipoen, siivoten ja silitellen liinavaatteita, mutta ei sentään; onhan minulla myös päivätyö. Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan tehdä lyhyempää päivää, jolloin minulla sattuu jäämään päivään mukavasti aikaa tehdä vaikka mitä. Olen luonteeltani niitä ihmisiä, joille työ ja työssä viihtyminen ovat todella tärkeitä asioita, mutta jotka arvostavat vapaa-aikaa työn yli. Työssä käynti tuo minulle mielenterveyttä, kaipaamaani rutiinia ja itsearvostusta, mutta jos tekisin normaalia 8-9 tuntista työpäivää, en saisi aikaan mitään muuta. Kokemusta on, ja huonosti voitiin. Voisinpa siis sanoa että olen etuoikeutetussa asemassa, varsinkin, kun saan vielä tehdä työtä, jota rakastan. 
PS. En oikeasti silitä. Joka päivä ajattelen, että ehkä tänään silitän. Voisin kohta yrittää. Jospa telkkarista tulisi vaikka Matlock.

Olen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen elämääni. Blogin perustaminen ja kirjoittamisen kautta luovuuteni ulossaaminen tulivat ajankohtaisiksi ehkäpä siksi, että en tällä hetkellä tee elämässäni muuta luovaa. Harrastin pitkään musiikkia, mikä on surukseni kyllä jäänyt; rakastan maalaamista ja piirtämistä mutta odotan aina inspiraatiota, joka sitten tullessaan lässähtää usein saman tien kuin lehmänhäntä; myös tanssiharrastukseni on jäänyt täysin ja rajoittuu nykyään ei-paljoakaan-antavaan zumba-tuntiin tai olohuoneessa jorailuun Spotifyn "Party"-listaa päivittäessä kerran puolessa vuodessa. Kaipaan siis elämääni jotain luovaa, ja kirjoittaminen on upea keino avata päässä syntyviä lukkoja. Jospa ne muutkin luovuuden osa-alueet sieltä hiipisivät jälleen elämääni, vaikka yksi kerrallaan. Luovuus on kuitenkin ollut minulle aina se keino toteuttaa itseäni.
Lisäksi vanhoja päiväkirjoja selatessani kaikki vuodet yhtenäistävänä teemana huomaa ehkä sen, että kirjoitettua tulee silloin, kun menee joko tosi hyvin tai tosi huonosti. Blogia kannattaa kuitenkin päivitellä useammin ja myös niinä harmaina päivinä, jottei porukka saisi kirjoittajasta täysin maanis-depressiivistä kuvaa. Tällä hetkellä kuitenkin pyyhkii hyvin, ja aivoni ovat tutuksi käyneen kaavan mukaan valmiudessa suoltaa päiväkirjan sivuille kuulumisia. Käytänpä siis fiilikset hyväkseni ja kirjoitan. Tämä blogi olkoon moderni vastine Rakkaalle Päiväkirjalle.

Mutta luovuuttahan voi käyttää kotitöissäkin! Harvase päivä siivotessani silmäilen kotiamme uusin silmin ja teen pieniä muutoksia sisustukseen, hyräilen Billie Holidayn tahtiin pyyhkiessäni pölyjä ja kokeilen uusia makuyhdistelmiä kokkaillessani. Ruuanlaittokin voi muuten olla luovaa. Pitäisikin ilmoittautua jonnekin kokkikurssille. Tällä viikolla sain taas suunniteltua jääkaapin oveen viikon menún (kun näkee ruuat kirjoitettuina niin tulee mietittyä enemmän monipuolisuutta), mutta monesti tulee tehtyä niitä samoja ruokia aina vaan uudestaan. Olin viikonloppuna ystäväni polttareissa, ja tapasin siellä toisen kaasoista, seitsemättä vuottaan kotiäitinä toimivan pakkauksen, jolle on kuulemma kertynyt yhdeksänkymmenen ruuan lista, jota hän pyörittää tasaisesti arjessa! Nerokasta. Ja tehokasta. (Pahoittelut, jos levitän väärää tietoa; toivottavasti muistan määrän oikein. Tuli nautittua noin 50 lasillista skumppaa siellä lauttasaunalla.) Tämä pistää miettimään; montako eri kotiruokalajia edes on? Minulla on vielä paljon opittavaa. Meidän listassa niitä ruokia on tällä hetkellä ehkä se yhdeksän. Huojentavaa oli kuitenkin kuulla, että ruuat ovat kertyneet listaan vuosien saatossa. Toivoa on.

Alla linkki, joka sai minut vuodattamaan muutaman naurunkyyneleen aamuteeheni. Tällaisen apurin voisin ottaa avukseni päivän kotitöihin, vaikken kissaihmisiä olekaan.

http://www.thepoke.co.uk/2013/08/06/nothing-to-see-here-just-a-cat-dressed-as-a-shark-riding-a-robotic-vacuum-cleaner/