Elämä on laiffii
Tajusin eilen hassun jutun vanhenemisesta: mitä enemmän vuosia kertyy, niin sitä nuoremmalta vanhemmat iät tuntuvat. Tietysti, sillä nehän lähenevät. Ja minähän olen vielä nuori!
Katsoimme illalla Dexteriä, missä heitettiin erään henkilön olevan "in their 40´s", ja minun ensireaktioni oli naurahdus. "Nelissäkymmenissä, pah! (+ iso pyrskähdys)". Sitten tajusin, että "Siis NIIN, tosiaan, ei kai se nyt kolmissakymmenissäkään ole, koska MINÄ olen melkein kolmissakymmenissä". Koen itseni niin nuoreksi, että käsitin tuon tyypin olevan vähän päälle 30-vee ja itseni parikymppinen. Minun iän ja sen nuorelta näyttävän "nelikymppisen" iän välissä on vaan jotain 10 vuotta; kyllähän jo vaikka 37-vuotiaasta sanotaan, että "nelissäkymmenissä".
Tämä huomio ja sen ihmettely osoittavat tietenkin toteen sen vanhan sanonnan, että ikä on vain numero. Emmehän me muutu ihmisinä juurikaan, vaikka ikää kertyy, ja mitä vanhemmaksi tulemme, sitä pienemmät ovat vuosien ja jopa vuosikymmenten väliset kuilut. Jotenkin nuorempana tuntui, että nelikymppinen tai keski-ikäinen minäni olisi niin kaukana nykyminästä, etten tuntisi koko tyyppiä. Oma tulevaisuuden minäni tuntui hyvin kaukaiselta.
Ikääntymisen läheiseksi tuleminen on aiheuttanut myös sen, ettei enää osaa arvioida itsensä kanssa suunnilleen samanikäisten tai hieman vanhempien ikää. Kaikilla meillä on muutama elämän tuoma juonne kasvoillamme, lievää arjen tuomaa varjoa silmän alla ja kiireinen ote elämään. Ajattelen itseni kanssa samanikäisiksi noin 23-33-vuotiaat, mutta pystyn helposti juttelemaan keski-ikäisen ihmisen kanssa elämästä tuntien sielunkumppanuutta.
Olen siinä vaiheessa elämää, että ikätoverini alkavat kovaa vauhtia lisääntyä ja mennä naimisiin. Itse koen olevani suht nuori morsian, sillä olen ollut vain kahden läheisen ystäväni häissä, eikä moni läheisistä ystävistäni edes vielä seurustele. Lapsia on muutamalla, ja niistäkin monella sen ikäisiä, että olemme tutustuneet heidän jo ollessa äitejä. Järki sanoo, että "Tämä lisääntymisbuumi on aivan normaalia -olemmehan todellakin jo perheenperustamisiässä", mutta tunne sanoo jotain muuta, kuten "What?! Justhan me oltiin yläasteella! Minä en ainakaan ole vielä aikuinen." Niin sitä vaan silti täräytettiin naimisiin, ja lähinnä kyllä ihan tuolta tunnepohjalta. Mutta siksipä tunnenkin olevani nuori morsian (vaikka ensisynnyttäjäksi olisinkin jo "vanha". God dammit).
Kun pienenä katsottiin Frendejä, niin ajateltiin Joeyn, Rossin, Monican ja kumppanien olevan aikuisia. Nyt me ollaan saman ikäisiä! Ei aikaakaan, kun ollaan Sinkkuelämää-Carrien ja -Mirandan ikäisiä. Voiko noita sarjoja katsoa enää samalla tavalla sitten, kun on itse niitä henkilöhahmoja vanhempi? Onneksi näyttelijät sentään vanhenevat normaalia tahtia, ja lihovat ja kaljuuntuvat kuten mekin...
-ainiin, paitsi että niillä on personal trainerit, superruokavaliot ja henkilökohtaiset hiusjuurenistuttajat. Hitsi vieköön. Ehkä sitä sitten vanhemmiten siirtyy seuraamaan sarjoja kuten "Tyttökullat" ja lopulta "Mullan alla", jotta pääsee samaistumaan henkilöhahmoihin (molemmat aivan loistavia sarjoja, by the way). Tai sitten ne Frendit naurattaa ihan yhtä paljon kun 15- ja 25-vuotiaana. Tuovathan ne sitten samalla tuulahduksen menneisyydestä ja omista hauskoista nuoruudenpäivistä.
Totesimme jokin aika sitten ystäväporukan kanssa illanistujaisissa, että "50 is the new 40".
Keski-ikä on siirtynyt reippasti ylöspäin.
Silloin, kun itse oli lapsi, olivat viisikymppisiä ihmisiä omat mummit ja ukit ja "he, jotka pian jäävät eläkkeelle". Tänä päivänä omat vanhemmat ovat niitä viiskymppisiä, jotka juoksevat elämänsä kunnossa harrastuksesta toiseen, kokeilevat uusia asioita, matkustelevat ja nauttivat elämästä ikävuosien tuoman rauhallisuuden ja tyytyväisyyden siivittäminä. Enää viisikymppisyys ei tunnukaan niin erilaiselta, kuin oma elämä! (Tai sitten olen jo henkisesti viisikymppinen, ja vanhempani ovat jotain superihmisiä. Hyvin mahdollista tämäkin.)
Vuodet ja rypyt ja kymmenet synttärikakut, otan teidät avosylin vastaan. Sillä se vaan on laiffii.
“...inside every old person is a young person wondering what happened.”
-Terry Pratchett
Katsoimme illalla Dexteriä, missä heitettiin erään henkilön olevan "in their 40´s", ja minun ensireaktioni oli naurahdus. "Nelissäkymmenissä, pah! (+ iso pyrskähdys)". Sitten tajusin, että "Siis NIIN, tosiaan, ei kai se nyt kolmissakymmenissäkään ole, koska MINÄ olen melkein kolmissakymmenissä". Koen itseni niin nuoreksi, että käsitin tuon tyypin olevan vähän päälle 30-vee ja itseni parikymppinen. Minun iän ja sen nuorelta näyttävän "nelikymppisen" iän välissä on vaan jotain 10 vuotta; kyllähän jo vaikka 37-vuotiaasta sanotaan, että "nelissäkymmenissä".
Tämä huomio ja sen ihmettely osoittavat tietenkin toteen sen vanhan sanonnan, että ikä on vain numero. Emmehän me muutu ihmisinä juurikaan, vaikka ikää kertyy, ja mitä vanhemmaksi tulemme, sitä pienemmät ovat vuosien ja jopa vuosikymmenten väliset kuilut. Jotenkin nuorempana tuntui, että nelikymppinen tai keski-ikäinen minäni olisi niin kaukana nykyminästä, etten tuntisi koko tyyppiä. Oma tulevaisuuden minäni tuntui hyvin kaukaiselta.
Ikääntymisen läheiseksi tuleminen on aiheuttanut myös sen, ettei enää osaa arvioida itsensä kanssa suunnilleen samanikäisten tai hieman vanhempien ikää. Kaikilla meillä on muutama elämän tuoma juonne kasvoillamme, lievää arjen tuomaa varjoa silmän alla ja kiireinen ote elämään. Ajattelen itseni kanssa samanikäisiksi noin 23-33-vuotiaat, mutta pystyn helposti juttelemaan keski-ikäisen ihmisen kanssa elämästä tuntien sielunkumppanuutta.
Olen siinä vaiheessa elämää, että ikätoverini alkavat kovaa vauhtia lisääntyä ja mennä naimisiin. Itse koen olevani suht nuori morsian, sillä olen ollut vain kahden läheisen ystäväni häissä, eikä moni läheisistä ystävistäni edes vielä seurustele. Lapsia on muutamalla, ja niistäkin monella sen ikäisiä, että olemme tutustuneet heidän jo ollessa äitejä. Järki sanoo, että "Tämä lisääntymisbuumi on aivan normaalia -olemmehan todellakin jo perheenperustamisiässä", mutta tunne sanoo jotain muuta, kuten "What?! Justhan me oltiin yläasteella! Minä en ainakaan ole vielä aikuinen." Niin sitä vaan silti täräytettiin naimisiin, ja lähinnä kyllä ihan tuolta tunnepohjalta. Mutta siksipä tunnenkin olevani nuori morsian (vaikka ensisynnyttäjäksi olisinkin jo "vanha". God dammit).
Kun pienenä katsottiin Frendejä, niin ajateltiin Joeyn, Rossin, Monican ja kumppanien olevan aikuisia. Nyt me ollaan saman ikäisiä! Ei aikaakaan, kun ollaan Sinkkuelämää-Carrien ja -Mirandan ikäisiä. Voiko noita sarjoja katsoa enää samalla tavalla sitten, kun on itse niitä henkilöhahmoja vanhempi? Onneksi näyttelijät sentään vanhenevat normaalia tahtia, ja lihovat ja kaljuuntuvat kuten mekin...
-ainiin, paitsi että niillä on personal trainerit, superruokavaliot ja henkilökohtaiset hiusjuurenistuttajat. Hitsi vieköön. Ehkä sitä sitten vanhemmiten siirtyy seuraamaan sarjoja kuten "Tyttökullat" ja lopulta "Mullan alla", jotta pääsee samaistumaan henkilöhahmoihin (molemmat aivan loistavia sarjoja, by the way). Tai sitten ne Frendit naurattaa ihan yhtä paljon kun 15- ja 25-vuotiaana. Tuovathan ne sitten samalla tuulahduksen menneisyydestä ja omista hauskoista nuoruudenpäivistä.
Totesimme jokin aika sitten ystäväporukan kanssa illanistujaisissa, että "50 is the new 40".
Keski-ikä on siirtynyt reippasti ylöspäin.
Silloin, kun itse oli lapsi, olivat viisikymppisiä ihmisiä omat mummit ja ukit ja "he, jotka pian jäävät eläkkeelle". Tänä päivänä omat vanhemmat ovat niitä viiskymppisiä, jotka juoksevat elämänsä kunnossa harrastuksesta toiseen, kokeilevat uusia asioita, matkustelevat ja nauttivat elämästä ikävuosien tuoman rauhallisuuden ja tyytyväisyyden siivittäminä. Enää viisikymppisyys ei tunnukaan niin erilaiselta, kuin oma elämä! (Tai sitten olen jo henkisesti viisikymppinen, ja vanhempani ovat jotain superihmisiä. Hyvin mahdollista tämäkin.)
“...inside every old person is a young person wondering what happened.”
-Terry Pratchett
Kommentit
Lähetä kommentti