Läheltä piti

Kirjoitin viikonloppuna oikein kunnon valivali-tekstin kaamoksesta ja sen kauheudesta, mutten ehtinyt sitä julkaista. Kuin kohtalon ivana meinasin sitten samaisena lauantaina ajaa moottoritiellä hurjan kolarin. Auto meni korjaukseen, mutta takapenkillä taisi istua suojelusenkeli.

Ja samana aamuna murjotin pimeyttä ja aikaista herätyskellon soittoa.

Olin hätäkän sattuessa siirtymässä ohituskaistalta takaisin oikealle ajokaistalle, kun satasen vauhdissa takapuskurini jostain syystä irtosi ja puhkaisi takarenkaan. Menetin tietysti auton hallinnan. Vieressä oleva oja ja sen jälkeen alkava turvakaide houkuttelivat autoa kovasti, mutta sain jollain ihmeen keinolla kieppumisen tasaantumaan ja auton lopulta pysähtymään - poikittain keskelle ruuhkaista moottoritietä. Onneksi takana tulevat olivat ehtineet jarruttaa vauhtinsa pienemmiksi. Tie oli aivan jäinen, ja minulla oli olosuhteisiin nähden liikaa vauhtia. Mitäänhän en olisi voinut tehdä estääkseni tätä tapaturmaa, mutta pienemmässä vauhdissa olisin ehkä pystynyt hallitsemaan autoa paremmin.

Oli elämäni järkyttävin kokemus. Jännä, miten muutamassa sekunnissa ehtii käymään läpi pahimmat skenaariot: kuinka pahasti vammaudun? Onko minua enää kohta olemassa?

Jotenkin oman itsensä käsittää aina erityislaatuiseksi olennoksi; kyllähän minulle voi sattua mitä vain, mutta ei varmasti satu. Minulla on vielä niin paljon tekemättä ja kokematta. Koko elämä on edessä!
Niin vaan sain muistutuksen siitä, että jokainen hetki on arvokas, eikä minun elämäni ole yhtään sen "suojatumpi" kuin muidenkaan. Onneksi sain kokea tällaisen herätyksen niin, että selvisin säikähdyksellä.

Kaamoksenkiroamistekstini oli surullisen hauska, ja pitkästä aikaa latailin oikein antaumuksella; ehkäpä julkaisen sen ensi vuonna. Kaamosväsymys ja -ahdistus iskevät kuitenkin joka vuosi näihin aikoihin. Mutta juuri nyt, kun arjen pienetkin asiat tuntuvat lahjalta, en pysty valittamaan.

Iloa arkeesi, olkoon se täynnä ilon ja kiitollisuuden hetkiä! <3

PS. Tasan kolme viikkoa jouluun...