tiistai 30. joulukuuta 2014

Nyt maistuis chicken tonight


Tässäpä maukas vinkki kylmien pakkasiltojen ruuaksi (testattu tänään ensimmäistä kertaa):

Täytetyt kanankoivet & uunikasvikset

Täyte:

- Loraus öljyä (mieluiten varmaan oliivi- ; meillä ei ollut kuin rypsiöljyä joten käytin sitä)
- Raastettua sitruunankuorta
- Sitruunan mehua
- Tuoreita yrttejä, esim. basilikaa ja persiljaa
- Täyteläistä fetajuustoa
- Mustapippuria myllystä



Täyte yksinkertaisesti survotaan kanan nahan (nahkan?) alle. Yrtit hakkasin silpuksi. Nahkaa ei edes tarvitse leikata auki, turhaan tein ensin viillot koipien sivuun - nahka lähtee auki ihan repimälläkin, kun löytää sivusta oikean kohdan.


Mieluisia uunikasviksia paloiksi, öljyä päälle ja uuniin (muista huomioida eri kypsennysajat, jos teet eri"tuntuisia" kasviksia) - mausteeksi merisuolaa ja rosmariinia (huomasin, että tarvitsen morttelin - auts!). Suosittelen myös vuoraamaan vuoan leivinpaperilla, juurekset jää inhottavasti kiinni uunivuokaan ja repeilevät sitten, kun niitä sekoittaa.

Et voilá - BON APPÉTIT! 
(Telkkarista tuli Julie&Julia -elokuva, jossa Meryl Streepin esittämä Julia Child toivottaa aina kimeällä äänellään "Bon Appétit", ja meillä tämä toivotus jäi päälle - toivotamme nykyään hyvää ruokahalua tällä lailla dorkasti. Yhtenä päivänä meinasi tulla ruokajuomat nenästä, kun mies toitotteli menemään.)

Huomenna sitten uudet meiningit uuden vuoden menún kera - to be continued!

PS. Rakastan meidän uutta kameraa! Olen jo oppinut ottamaan perushyviä kuvia. Opettelu jatkuu...

 



lauantai 27. joulukuuta 2014

Taikatalvi

"Mutta sisällä oli lämmintä.
Kellarin uunissa paloi hiljalleen turvetta tavattomat määrät. Kuu kurkisti sisään ikkunasta ja paistoi huonekalujen valkeille talvipäällisille ja kristallikruunuun, joka oli verhottu tyllillä. Ja salongissa, talon suurimman kaakeliuunin ympärillä, nukkui muumiperhe pitkää talviuntaan."

                               -Tove Jansson, Taikatalvi

Oi, Tove, kuinka sinua arvostankaan. Miten osaatkin pukea sanasi noin kauniisti? Miten saatkaan lauseet noin elämään ja herätät mielikuvat henkiin lukijan mielessä niin helpolta tuntuvalla tavalla, kepeästi?

Moni mieltää Muumit ainoastaan lasten kirjallisuudeksi tai piirrossarjaksi, mutta unohtaa, tai ei tiedä, että Tove Janssonin viime vuosisadan puolivälissä kirjoittamat kirjat ovat oikeita kirjallisuuden helmiä. Nämä tekstit, jos mitkä, rikastuttavat sekä aikuisen että lapsen mielikuvitusta. Rikastuttavat ylipäätään elämää.


Olen tosi onnellinen, että saan pian tarjota ihan uudelle ihmiselle näitä elämän helmiä. Sisällyttää tiettyyn vuodenaikaan tiettyjä rutiineja; "Taikatalvi" -kirjan talven alkuun ja "Vaarallinen juhannus" -kirjan kesään, "Tiheikön väen vuodenajat" itse kuhunkin vuodenaikaan, Harry Potterit syksyyn ja koulunalkuun ja myöhemmin Jane Austenit kesämökin riippukeinuun - unohtamatta tietenkään Enid Blytonin Viisikkoa yhdistettynä valoisiin kesäöihin. Ei jokailtaisen lukuhetken tarvitse olla tylsä aikuiselle; lapsi nauttii varmasti lähinnä aikuisen ihmisen läheisyydestä ja yhteisestä hetkestä ennen nukahtamista, aikuisen äänestä ja äänenpainoista, varsinkin elämänsä alkutaipaleella, kun vasta makustelee uutta ja ihmeellistä kieltä ja ympäristöä. Miksei lapselle voisi lukea välillä myös vaikeampaa, rikasta ja aivonystyröitä hierovaa tekstiä? Hänen kielellinen lahjakkuutensa kehittyy varmasti paremmin, kun Pupu Tupuna saa kaverikseen esimerkiksi näitä aikusemmallekin väestölle suunnattuja Muumi-kirjoja iltasaturepertuaariin.
Itse rakastin pienenä myös kauniisti kuvitettuja satukirjoja, kuten Beatrix Potterin Petteri Kaniinia. Tuntui, kuin olisi pitänyt käsissään pientä aarretta, ja sivuja oli käännettävä varovasti ja arvostaen. Miten tärkeää onkaan opettaa pienelle ihmiselle kirjojen arvo nykypäivänä, jolloin kaikesta tehdään sähköistä ja koneellista. Siis koulussa ei harjoitella kaunokirjoitusta? Mitä ihmettä! Miten kukaan ymmärtää isoäitien käsin kirjoittamia reseptejä enää sadan vuoden kuluttua?
No, niihinkin varmaan keksitään joku oikolukuohjelma. Ällöttävää.

Välillä on tosi vaikea ajatella, että olen muutaman viikon päästä äiti. Välillä taas en malta odottaa, että saan opettaa jollekin alusta pitäen sen, mikä elämässä on tärkeää, miten toisia ihmisiä kohdellaan, miten ollaan nätisti, miten pukeudutaan ja laittaudutaan, mitä sanotaan missäkin ja milloinkin, miten toiselle hymyillään, kun hän hymyilee sinulle, miten "kiitos" ja "anteeksi" kuuluvat perustapoihin, mikä joulussa on tärkeintä, miten välillä kannattaa pysähtyä ja vain ihailla maailman kauneutta ja miksi koulua kannattaa käydä ahkerasti.
Miksi kierrätetään.
Miksi luontoa pitää arvostaa ja kunnioittaa.
Miksi pitää auttaa niitä, joilla on vähemmän kuin meillä.

Vaikka viattoman ihmisen tuominen tämän päivän maailmaan välillä jännittääkin on sitä samalla niin innoissaan siitä, että saa jollekin avata näitä elämän ihania asioita ja valoisia puolia; olla mukana, kun joku ensimmäistä kertaa näkee ilotulituksen, maistaa mansikkaa tai juoksee uudella nurmikolla.
Minua pelottaa ihan kauheasti se, miten jaksan olla hyvä äiti, kun väsyttää, kun tulee itsekkyyden puuskia ja kun tekisi vain mieli jäädä peiton alle ja unohtaa kaikki velvollisuudet, mutta muu ei varmaan auta, kun hyväksyä itselleen huonot päivät ja antaa silloin vastuu jollekin toiselle. Luottaa siihen, että lapsella on ihan yhtä hyvä olla isän tai mummin ja ukin kanssa kuin äidinkin - parempikin, jos äidillä on semmoinen päivä, että tekee mieli heitellä tavaroita tai nukkua 24/7.


Huhhuh, vähän jännittää. Välillä hyvällä ja välillä huonolla tavalla. Kai se kuuluu asiaan. Kyllä tämä raskausajan 9 kuukautta on mystinen aika - niin pitkä, mutta niin lyhyt. Välillä en tiedä toivoisinko ajan kuluvan nopeammin että pääsisin kaikista vaivoista, vai pysähtyisi, koska en tunnu osaavan päästä irti tutusta ja turvallisesta näin suuren elämänmuutoksen edessä. Ahdistuneisuuden ja pakahduttavan onnellisuuden aallot huuhtoutuvat mieleni rannalle vuorotellen. Välillä mietin, että sekoanko. Ja että olenko niin heikko, että sekoan jo nyt, kun kuitenkin saan nukutuksi todennäköisesti paremmin kuin lapsen synnyttyä? On harmillista huomata, ettei minusta kasvanutkaan jo raskausaikana sellainen äidillinen tyyppi, joka unohtaa oman kärsimyksensä lapsensa vuoksi, kehittyy paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi jotta olisi valmiimpi vanhemmaksi. Olen ihan sama nyhjäke kuin aikaisemminkin, enkä (ainakaan joka hetki) koe mitään maagista yhteyttä itseni ja lapseni välillä (mikä varmaan auttaisi synnytyksenkin aikana; mieluummin varmaan pusertaa ulos jotain, jonka jo kokee tuntevansa kuin jotain, joka on vielä itselle täysi mysteeri eikä tiedä onko se maailman paras idea vai asia, jonka käsittelemiseen olisi tarvinnut vielä vähän enemmän aikaa).

Ajoittaisesta ahdistuneisuudesta huolimatta olen jo hyvin kiintynyt tuohon pieneen ihmiseen - sekoaisin, jos jotain pahaa tapahtuisi. Odotan oikeasti innolla sitä, että saamme antaa hänelle pohjan onnelliselle elämälle sekä kodin, jonne on aina ihana palata.

Kodin, jossa on kirjahylly ja nurkka, jossa niitä kirjoja aina sylikkäin luettiin.






tiistai 23. joulukuuta 2014

Punaista korttia ja kultanauhaa

Jaahas - hetkinen on vierähtänyt viimeisestä tekstistäni. Syynä on ollut hektinen työelämä näin joulun alla. Se aika, jonka olen viettänyt vapaalla, on mennyt toipuessa töistä.

Eilen lääkäri sitten näytti punaista korttia, eli suihkun kautta taka-vasemmalle. Täytyy kuulemma vältellä kaikkea, mikä aiheuttaa supistuksia.
Äitiysvapaani on siis alkanut.

Uskomaton tunne. Ei töitä vuoteen. Puuhakkaana naisena on ihan kamalan vaikea ottaa iisisti - varsinkin, kun tekemistä tähän aikaan vuodesta riittäisi. Aina voisi vielä kerran pyyhkäistä pölyt, pyörittää vielä yhden koneellisen pyykkiä ja käydä vielä varuilta kaupassa.
Nytpä ei kuitenkaan auta muu, kuin olla paikoillaan ja hengitellä. Opetella olemaan. Tehdä vain minimi. Good luck with that...
Onneksi on Netflix. Ja onneksi nyt on melkeinpä rajattomasti aikaa tehdä se, mikä on pakko. Kuka välittää, jos pyykkien levitys vie puoli tuntia? Ei kukaan. Kun ei voi myöhästyä töistä, ei periaatteessa ole mitään velvollisuuksia (siihen asti kunnes uusi "pomo" astuu virkaansa ja alkaa komennella. Siihen toivottavasti on vielä monta viikkoa).

Olen valmistautunut lähiviikkoina jouluun jouluradiota kuunnellen. Siivosimme, leivoin, ostin valesypressini lisäksi hyasintin sekä pienen kasan joululahjoja. Olen nauttinut jokaisesta päivänvalon vilahduksesta ja jokaisesta taivaalta tipahtaneesta lumihiutaleesta. Nyt niitä on leijallut taas jo monta päivää, ja kun pakkanenkin vähän pureksii, niin saimme kuin saimmekin oikein unelmien valkoisen joulun tänne Kuopioon. Ihanaa!



Maha kasvaa kovaa vauhtia, ja se johtuu muustakin kuin suklaan syönnistä. Painoarvio bebélle eilisessä ultrassa oli 2160g. KAHEN KILON SIIKA! (Siltä se välillä tuntuu, kun polskii ja mölskää kun mikäkin. Taitaa tulla ihan aktiivinen lapsi - tai sitten hän on vaan protestoinut liikaa kiirettä.)

Parina aamuna olen herännyt jonkun toisen sormilla, semmoisilla kokoa isommilla. Välillä tuntuu, että oikeanpuoleinen kenkä voisi olla kokoa isompi, varsinkin jos istuu vähän pidempään; kolmen tunnin Interstellar -leffanautinnon jälkeen toivoin hetken, että leffateatterin tuoli olisi singonnut minutkin hetkeksi tähtiin, jotta voisin kokea painottomuuden tunteen. Jalkaa piti vähän aikaa "herätellä".
Pakarat puutuneina ja molemmat pohkeet kramppaavana yölliset vessakäyntinikin ovat todellista herkkua. Yhtenä yönä tipuin sängystä, kun jalat meni noustessa puutuneina alta. Hetken voivottelin, kunnes tajusin, että mies nukkuu eikä herää vaikka kuinka valittelisin lattialla. Se niistä säälipisteistä. Eikun ylös (vaivalloisesti) ja asialle. Hyvä, että edes toisella meistä on unenlahjat ennallaan.

Sain rakkaaltani joululahjan viikkoa etuajassa - hän oli niin innoissaan ihanasta lahjasta, ettei malttanut olla sitä paljastamatta; hän osti pienelle perheellemme kameran. Minäkin olen nyt pitkästä aikaa taas kameran omistaja. Enää ei tarvitse kuvata pelkällä kännykällä. Ongelma on se, että kamera on niin hieno, etten osaa kuvata sillä - vielä. Harjoittelu alkaa nyt jouluna. Akku on ladattu.

Tähän loppuun heitän mietinnän:
Vaikka lumen tulo onkin ihanaa, niin mikä helvetti ajaa hra Pikkaraisen kerrostalon takapihalle klo 05.15 sen aura-auton kanssa? Niine perkuleen peruutusäänine päivineen. Eikö laki voisi sanoa, että yöllä niitä hemmetin ääniä ei tarvita? Kuka siellä muka siihen aikaan liikkuu? Ja kun ei liiku muutenkaan. Siellä takapihalla, nimittäin. Perus lumikolaus riittäisi, ja isännöitsijä voisi itse heittää taskustaan pikkukivet päälle. Siellä kun kulkee päivän aikana kolme ihmistä, jotka vie roskia, ja pari tupakoitsijaa, jotka saisivatkin luvan liukastua, kun kerran tupakoivat väärässä paikassa. Toissa aamuna sain sellaisen v*ttuuntuneen naurukohtauksen, kun aura-auton viimein lähdettyä piipittämästä sain unen päästä kiinni mutta heräsin hetken päästä UUDESTAAN SAMAAN RUMBAAN. Ee helevetti.
"The Tractor 2 - The Return of the Hell on Wheels".
Mikä painajainen.

Onneksi nyt voin nukkua PÄIVÄUNIA. Miten absurdia.

Ihanaa joulunaikaa!






keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Rakkauspakkaukset

Kuulun heihin, joita ärsyttää sananväänteet kuten "rakkauspakkaus", "masuasukki" ja "raksupaksu" - siksipä sellainen otsikkona tällä kertaa. Ja siksikin, että pari pakkausta on tupsahtanut talouteemme ihan lähiaikoina;

isyys- ja äitiyspakkaukset, jotka väistämättäkin aiheuttavat hivenen rakkauden tunteita.

Isyyspakkauksen rakensin rakkaalleni isänpäivän kunniaksi. Muuten emme tietenkään vielä viettäneet isänpäivää (vaan myhäilimme sille ajatukselle, että vuoden päästä rakkaani saattaa jo hyvinkin kuulla aamulla ensimmäisenä sanan "isi") mutta halusin jotenkin muistaa tulevaa isää, joka jo kovasti odottaa alkavaa taivaltaan.

Rakentamani Isyyspakkaus sisälsi seuraavat:
  • 2 kpl lahjakortteja (ajalle ennen lapsen syntymää ja jälkeen syntymän; lahjakortit virkistävään kasvohoitoon sekä treffi-iltaan vaimon kanssa)
  • Oluttölkin viilentäjä varpajaissaunaan
  • Selviytymistarvikkeita varpajaisten jälkeiselle aamulle;
    MultiVita –pore, kahvipaketti (makuna ”Irish Coffee” muistuttamassa edellisillan hauskuudesta), virkistävä kasvonaamio sekä Drops of Youth –tehotiiviste kasvoille
  • Huffington Post –lehden ohjeet tyttölapsen isälle
  • Body, pitkähihainen, koko 50 tekstillä "i (heart) papa"
  • Käsidesi sotkuisiin hetkiin
  • Korvatulpat hetkiin, jolloin toivoisit olevasi muualla
  • ”Do not disturb” -kyltti vanhempien kahdenkeskisiä hetkiä varten (tai ehkä jopa pelkästään isälle, joka joskus kaipaa hetken omaa aikaa)
  • Lista tärkeistä puhelinnumeroista:
    Yleinen hätänumero, myrkytyskeskus, Terveystalo, KYS päivystys, Yliopiston Apteekki, neuvolahoitaja ja neuvolan päivystys, kriisipäivystys lapsiperheille, vaimo (koska se voi paniikissa unohtua), appiukko, anoppi, äiti


Edellisviikolla se sitten saapui, ihan yllättäen (kun olin jo miettinyt, että olinko täyttänyt hakemuksen varmasti oikein ja tahallisesti yrittänyt unohtaa koko asian, ettei odotus kävisi liian jännittäväksi);
äitiyspakkaus.
Minulle!? Meille! Kääk. Ihanaa. Pelottavaa.
Meille muuttaa joku, joka kohta käyttää näitä kaikkia.

Pienen kämppiksen muuttolaatikko näytti hassulta makuuhuoneessa. Ei tätä vieläkään meinaa uskoa.

Äitiyspakkauksen sisältö ei ollut yllätys, koska olin jo (tietenkin) googlannut tämän vuoden mallin ja selvittänyt sisällön etukäteen. Yllätyin silti siitä, miten moni "ällöttävän räikeä" vaate näyttikin ihan kivalta. Kestovaippojen tarrakiinnitys herätti huvitusta ja ihmetystä - "Öö, miten päin? Hetkinen... Eiku... ??" Ne siis eivät todellakaan olleet samanlaiset kuin tavan vaippojen tarrat, vaan jotkut akrobatiaa, teknistä silmää ja mielikuvitusta vaativat special-kiinnikkeet, jotka hetkeä myöhemmin kaduin avanneeni. No, ehkä pakkauksessa oli niille ohjeet, en katsonut. Vaippojen laiton harjoittelu ehkä valmentaa siihen kärsivällisyyteen, jota kestovaippojen käyttö muutenkin vaatii (ohje: "ravistele uloste vessanpönttöön ja säilytä vaippaa ilmavasti pyykkikorissa..." Siis pyykkikorissa kakkavaippa?)...

Viikko sitten arvio pikkukaverin koosta oli lähemmäs 1400g. Pituutta päästä peräpäähän oli noin 28cm. Ei ihme, että vatsa muljuaa jo välillä tosi hassuihin asentoihin (yleensä illalla iltapalan jälkeen).
Tasan viiden viikon päästä istutaan uuden vuoden saunassa, ja minulla on takana ensimmäinen äitiyslomapäivä.
VIISI VIIKKOA. Sehän menee näissä joulunajan hulinoissa kuin siivillä.

Haaveena pikkujoulukautta varten olisi joku säkenöivän hemaiseva juhlamekko. Saa nähdä moniko kaunis kolttu sujahtaa päälle. Saisi luvan olla sellainen, josta nuo soon-to-be-imetysvälineet eivät pursuisi ulos tai sivusiivekkeet (a.k.a. "los allis") saisi turhan isoa huomiota osakseen.
Toisaalta ne yhdet pikkujoulut, jotka on jo suunnitteilla, menee kalsareissakin. (Tästäkö se alamäki alkaa?)

Lopuksi on pakko levittää ilosanomaa, vaikkei aihe mitenkään liity edellisiin:
Jos olet haaveillut lopettavasi tupakoinnin (mitä me monet ei-tupakoitsijat hartaasti toivomme) mutta et ole onnistunut, tsekkaa tää: http://www.bazarforlag.fi/kirjailija/allen-carr/5218
Viime viikolla yksi erityisen onnellinen asiakas kertoi olleensa kohta kaksi viikkoa ilman tupakkaa, eikä ole kuulemma tehnyt kertaakaan mieli polttaa, vaikka tupakkavuosia on takana monta. Hänen elämänsä oli täysin muuttunut ja ostaessaan kaksi uutta hajuvettä hän leijui pilvissä siitä faktasta, että tuoksui nyt hyvältä.
Tätä ilosanomaa on siis pakko jakaa eteenpäin.
(Hyvä joululahjavinkki tuo "Vihdoinkin vapaa tupakasta" -kirja siis, jos lähipiirissä elää sauhuttelija ;))

Kuulemisiin!



maanantai 17. marraskuuta 2014

Tämän päivän kaikki ihana

Facebookissa kiertävä Kiitollisuushaaste tavoitti minutkin. Haasteen tarkoituksena on listata viiden päivän ajalta viisi asiaa joista on sinä päivänä ollut kiitollinen. Tänään on haasteeni viimeinen päivä, ja koska jo alkuiltapäivästä minusta tuntuu siltä, että voisin listata kiitollisuudenaiheita useamman, päätin omistaa tälle viimeiselle haastepäivälle vallan oman kirjoituksen.
(Näin kai kiitollisuuteen keskittyminen toimiikin, olen joskus jostain lukenut; kun alkaa keskittyä kiitollisuudenaiheisiin päivittäin ei niitä pian tarvitse miettimällä miettiä, vaan ihmismieli alkaa automaattisesti keskittyä positiivisiin asioihin ja lykätä aivoissa syrjemmälle negatiiviset.)

Kukapa ei olisi kiitollinen elämän perusasioista - kodista, perheestä, työstä, lämmityksestä, puhtaasta raanavedestä, jokapäiväisestä ruuasta, vaatteista, rauhasta, terveydestä. Haasteen tarkoitus oli mielestäni kuitenkin se, että koska kiitollisuudenaiheita listataan monena päivänä, täytyy jokaisessa päivässä nähdä uusia juttuja, joista voi olla kiitollinen. Viiteen peräkkäiseen päivään ei välttämättä mahdu yhtään ihan kaamean hirveää päivää, mutta väistämättä joku päivä on toista parempi. Kiitollisuudenaiheita on silti kaivettava molemmista päivistä yhtä monta.
Positiivisiin asioihin keskittyminen pitäisi olla meille kaikille jokapäiväistä.
Vältyttäisi monelta mielipahalta, sairaudelta ja katkeruudelta.

Mikä siis tänään saa minut puhkeamaan kiitoksen lauluun?

1. Myöhäinen herääminen kolmanteen peräkkäiseen vapaapäivään.
2. Aamuinen jooga, kun olo kehossa on tukkoinen. Sain äidiltä lahjaksi äitiysjooga-kirjan ja -DVD:n. Puolen tunnin avaava ja rentouttava joogatuokio on just sitä, mitä kaipasin.
3. Maittava ja terveellinen aamupala rauhassa lehteä lukien. Joogan jälkeen ei tee mieli pipareita, jotka houkuttelevat ruokapöydällä. Kiitos.
4. Kasvohoito, jonka alkusyksystä lunastin puoleen hintaan Grouponilta. Petosella sijaitseva Hyvän Olon Salonki on helppo löytää, ja saan parkkipaikan ihan salongin edestä. Yllätykseksi vastassa on vielä tuttu hoitaja. Hyvä palvelu, tänne tulen toisenkin kerran.
5. Kirkasvalolaite, joka painaa alle kilon ja jonka saan heti otettua käyttöön kun pääsen kotiin. Innostuksissani maksan laitteesta 30€ enemmän kuin mitä luulen, minkä huomaan vasta kotona. Olen kuitenkin niin onnellinen siitä, että kaikkien näiden pimeiden vuoksien jälkeen minulla on kirkasvalolaite, että harkitsen silti vakavasti laitteen pitämistä.


Mitäs muuta ihanaa?
Talvinen keli, joka ei ole liian kylmä. Valesypressit, jotka epäilyttävästä nimestään huolimatta ihanasti joulustavat ikkunalaudan tunnelmaa. Uudet sähköhammasharjan päät. Se, että kaupasta saa jälleen klementiinejä, niitä parhaita "mandariineja". Julie Londonin ihana jazz-kokoelma "Julie is her name / Julie is her name vol. 2", jonka monen vuoden jälkeen "löysin" levyhyllystäni ja jota voisin nyt soittaa taas 24/7.


Kiitollinen olen myös siitä, että vaikka minun tekee mieli suklaata ihan koko ajan, olen saanut pidättäydyttyä siitä erossa jo kohta kaksi päivää. Työpaikalla odottaa huomenna pätkis-pussi. En tiedä mitä sille tekisin, varmaan pakko piilottaa jonnekin ja käydä hakemassa korvikkeeksi pieni raakasuklaapötkö. Raakasuklaatahan ei lasketa suklaaksi, josta on pysyttäydyttävä erossa. Mitä sitä nyt itseään ihan liiallisuuksiin kiduttamaan.

Uudessa Divaani -lehdessä on muuten monisivuinen Suklaa -extra. Tosi sopivaa. Varoituksen sana kaikille muille chocoholisteille.
Ehkä tuo kirkasvalolaite auttaa tässä asiassa? Sokerinhimohan johtuu monesti (heroiiniriippuvuuteen verrattavan riippuvuuden lisäksi) väsymyksestä. Katsotaan viikon jälkeen onko tilanne parantunut.

Keskustelu eilen ystäväni kanssa:
Minä: "Tiedäthän kun kaikki aina sanoo, että ´ethän ainakaan osta mulle joululahjaksi suklaata´?"

(Ajateltu jatko lauseelleni ystäväni päässä: "Niin että tänä vuonna sitten OIKEASTI tarkoitan sitä.")

Minä: "...niin sitä vaan että tänä vuonna mulle SAA ostaa sitten sitä suklaata!"

Valoisaa, tunnelmallista, havuntuoksuista ja konvehtimaisen samettista viikkoa sinulle!



perjantai 7. marraskuuta 2014

Raskauskuulumisia

Kolmepäiväinen minilomani hujahti nopeasti, ja ai että se teki hyvää! Työhön paluukin oli mukava; myymäläpäälliköiden joulukokous Helsingissä. Eihän semmoinen päivä työltä tunnukaan.


Tänään miettiessäni mistä löytäisin saumattomat alushousut kun vanhat alkavat puristaa punaista rantua alati kasvavan vatsani iholle, tajusin, että kahdentoista viikon päästä meillä on vauva.
Kohta mennään jo viikoilla 30+. KÄÄK!


Meillä ei ole vielä mitään hommattuna. Pinnasänky, hoitopöytä, vaunut, talvivaatteet vauvalle (äitiyspakkauksessa ne on tosi isot vastasyntyneelle), verhot sängyn ylle (siihen tulee sellainen kehikko), tutit (pidike kyllä löytyy), vaipat, pumput (julkeanko käyttää sanaa "rinta", vai olenko turhan häveliäs) ja lisäksi ehkä kymmenen muuta juttua, jotka eivät ole edes vielä tulleet mieleen - kaikki hankkimatta.
Ainiin! Turvaistuin autoon! Onhan se penska jollain keinolla saatava sairaalasta kotiin. Tuskin lähden tarpomaan lumihangessa vaunujen kanssa kotiin toipuessani elämäni suurimmasta urheilusuorituksesta.


Aina painoani tarkkailleena viikoittainen punnitus alkaa olla pelottavaa puuhaa, mutta onneksi syy painon nousuun on näkyvä; kova jalkapallo, jonka takaa juuri ja juuri pilkistää vaa´an hikoiluttava luku. Toisaalta tyynnyttelen itseäni sillä ajatuksella että seitsemännen raskauskuukauden alussa painan edelleen vähemmän kuin joskus pahimpina pullanpopsimisaikoinani. Neuvolastakin sain palautetta, että hyvin on mennyt. Jos tämä viimeaikainen +300g / vko -tahti jatkuisi, niin pysyisin hyvin henkilökohtaisessa painonnousutavoitteessani. Fingers crossed ja porkkanaa naamaan.


Suuria tai erikoisia raskaudenaikaisia ruokahimoja ei ole tullut, mutta kaikenlaiset kakut ja leivonnaiset pyörivät kyllä päivittäin mielessä. Yleensä minulle on tullut makeasta helposti huono olo, mutta nykyään tuntuu ettei kakkukiintiö täyty läheskään niin helpolla. Suklaata voisin myös syödä päivittäin. Onneksi järki tulee tässä vaiheessa mukaan peliin.


Saumattomien alushousujen lisäksi olen alkanut haaveilla uusista työkengistä, vanhoihin kun on jo painautuneet jalkapohjien kuvat. Toiset työkengät taas ovat niin hiostavat, ettei niissä voi viettää kuin pienen ajan kerrallaan. Toiveena olisi sellaiset pumpulista tehdyt, painottomat jalkineet, joista aina pysähtyessä nousisi piikkimattopohja. Ajoittainen värinätoiminto voisi myös olla mukava, sellainen hierova. Ehkä kantapään kohdalla voisi viidennen jalkeillaolotunnin jälkeen käväistä semmoinen botuliinipiikki, joka lamaannuttaisi tunnon kivistävistä kantapäistä. Jos tiedät mistä tällaiset voisi hommata, niin vinkkaa!


Vihreä tee, ikuinen rakkauteni, on auttanut myös raskausaikana. Juon kaksi kupillista päivässä. Tee auttaa virkeystilaan, turvotuksen tunteeseen ja (uskoakseni) kasvojen ihon kuntoon. Kaiken maailman finni-stickit ja aspiriininaamiot on kyllä tullut testattua tämän ajanjakson aikana, ja välillä iho olikin jo taas hyvänä. Sitten söin kahden päivän aikana kokonaisen Fazerin maitosuklaalevyn. Not a good idea.
Nyt muuten harmittaa etten ehtinyt käydä täydentämässä teevarastojani Helsingissä Théhuoneella. Täytynee käväistä Puijonkadun Fadossa. Kaupasta ostetut teelappuset menettelevät paremman puutteessa (ja on niissäkin eroja), mutta hyvin pian teen ystävä alkaa kaivata jotain aidompaa. Sääliksi käyvät he, jotka eivät ymmärrä teen ihanuutta, koska eivät ole päässeet maistamaan oikein haudutettua kunnon teetä!


Parhaiten tällä hetkellä kasvojeni iholle toimivat Body Shopin Tea Tree -öljy, saman sarjan finnistikki sekä Acon Spotless Overnight -tahna, Body Shopin Moisture White -puhdistusjauhe aamuputsarina, Beautifying Oil päivävoiteen sijasta sekä Overnight Serum-in-oil yötuotteena. Ihoni rakastaa öljyjä tähän aikaan vuodesta! Tietysti teen myös kuorinnan ja naamion keskimäärin kerran viikossa, ja tällä hetkellä ovat käytössä Tea Tree -kuorinta sekä ihohuokosia avaava mineraalinaamio, molemmat Bodarilta.
Vartalon iholle ihanimpia ovat vartalovoit sekä vertaansa vailla oleva kaakaovoipuikko, joka on suunniteltu ennaltaehkäisemään raskausarpia. Ihanalle valkosuklaalle tuoksuva kaakaopuikko leviää hyvin (kun vähän lämpiää ihoa vasten) ja kun käsiä tajuaa olla sotkematta väliin eli levittää suoraan puikosta on tunne ihanan rasvaton, vaikka puikko onkin kokonaan vedetön eli ihan tuhtia tavaraa. Valitettavasti tätä tuotetta ei taas olla saatu pitkilleen liikkeisiin; sen kanssa on kesästä asti ollut saatavuusongelmia. Jospa taas pian saisimme sitä kuorman mukana Body Shopeihin.


Talvitakin hankinta on suunnitelmissa päivittäin, kunnes täytyy valita kirpparilla kiertelyn ja jalkakylvyn väliltä työpäivän jälkeen. Arvatkaa, kumpi voittaa?
Mama-malliston syystakin alle onneksi mahtuu vielä pitkähihaisen lisäksi villapaita. En silti voi lykätä asiaa enää kauaa - tuskin nämä leudot (mutta jo jäätävältä tuntuvat) -2 asteen pakkaset kauaa kestävät.


Uskomatonta, että on jo perjantai!
Nautinnollisia vapaapäiviä, mikäli sinulla sellaiset on edessä, ja meille työmyyrille tsemppiä ja valoa hämäriin päiviin.


7 viikkoa jouluun! ;)





lauantai 1. marraskuuta 2014

Minilomalla

Vuoden pimein aika lähestyy.
Kuu kurkkii ikkunasta, voi polttaa kynttilöitä ja sytyttää tuoksulyhdyn, kokkailla lohturuokaa, ostaa suklaakonvehteja ja ehkä jo maistella vuoden ekat glögit.

Tämä rouva viettää tänään Pyhäinpäivää rennosti hengaillen, kotia siivoten ja illan työpaikkabileisiin valmistautuen. Olen ollut taas niin kiireinen ja väsynyt, että pelkkä ajatus siitä, että minulla on aikaa pestä kylpyhuone, käydä vaikka kävelyllä tai lukea lehtiä saa keveyden tunteen valtaamaan koko kropan.
Aloitinkin päiväni raahaamalla untuvapeittoni sohvalle ja viettäen hetkisen höyryävän teekupposen, suklaaviinerin ja Lord & Lady Granthamin seurassa Downton Abbeyn käytävillä.


Uusi työnkuvani on ollut minulle erittäin mieluinen; tekemistä on riittänyt ja to do -listojen pinkka saa uuden palan paperia seurakseen päivittäin (miten ihanaa onkaan suhia viereen se "done" -merkki) mutta jokainen päivä töissä on ollut mielekäs ja haastava. Kunpa vain kroppa pysyisi mielen ja tekemisenhalun tahdissa. Minua turhauttaa se, etten fyysisesti voi enkä jaksa tehdä niin paljon kun haluaisin, ja toisaalta harmittaa se, että harmittaa; raskausaika on kuitenkin lyhyt aika naisen elämässä, ettei silloin pitäisi ajatella sitä, että "jaksaisinpa tehdä enemmän töitä".
Minulla sattui kurjasti nämä kaksi elämän hienoa aikaa päällekkäin; esimiehen työ ja raskausaika. On vaikeaa välillä ajatella sitä, että pitäisi ottaa iisisti, kun mielessä laukkaa sata asiaa, jotka pitäisi muistaa hoitaa - ihan kun jo itsessään kaikki äitiyslomaan liittyvä ei olisi semmoista "kaipaan sihteerin" -materiaalia. Tämäkin vaihe on kuitenkin vaan kasvun mahdollisuus itselle aikuisena ihmisenä; on opittava jonglööraamaan useamman pallon kanssa samanaikaisesti, priorisoimaan ja delegoimaan. Mutta ajatus siitä, että tekisin tätä työtä, kasvattaisin samalla kahta-kolmea lasta, kävisin jumpissa, näyttäisin aina hyvältä ja jaksaisin vielä olla hyvä vaimo - miten jotkut naiset pystyvät siihen?!

Kaipa kaiken oppii handlaamaan, pikkuhiljaa. Toiveissahan itselläkin olisi tällainen idylli; kokopäiväinen työ, pari lasta, mies, asuntolaina ja ihana koti. Mutta nyt, puolisonsa kanssa kahdestaan vuokralla asuvana, töitä tekevänä ja vasta kaikesta haaveilevana ja silti täysin rättipoikki puoli-zombiena iltaisin kulkevana en ihmettele enää yhtään niitä äitejä, jotka lähtevät välillä ulos ilman meikkiä tai tilaavat perjantaina kotiin perhepizzan.

Olen kolmen päivän minilomalla, ja kiitollinen siitä, etten sairastunut flunssaan, vaikka siltä vähän viikolla vaikutti. Rentoutumista, parit juhlat ja reissu Helsinkiin joulukokoukseen - mukava pieni irtiotto!

Nautinnollista viikonloppua!

PS. Luin Vauva -lehdestä, että lantionpohjan lihaksia pitäisi alkaa säännöllisesti treenaamaan viimeistään silloin, kun tulee raskaaksi. Miten joku muistaa?! Ähertää "pissiä pidätellen" jossain tiskin takana kasvoillaan ummettunut ilme. Hitto, missä vaiheessa tässä ehtii jotain kuntoa kohotella "että on sitten helpompi palautua synnytyksestä"? En ole moneen vuoteen urheillut näin vähän. Toivottavasti lapselle ei jotenkin siirry tällaiset raskaudenaikaiset, madonkaltaiset liikkumistavat. Näytän nykyään lenkillä käydessäni ihan yhdeksänkymppiseltä mummolta; "Ai, ai! Ei niin kovaa, nyt supistaa".
Peukut heille, jotka ovat "elämänsä kunnossa!" raskausaikana. Menkää metsään, te täydelliset naiset. Minä menen makuulle.

PPS. Onneksi teen sentään seisomatyötä...




keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Hui hai huivi

Minulla on niin monta huivia, että niitä on ihan turha edes laskea; en voi koskaan olla ihan varma etteikö jostain putkahtaisi vielä yksi huivi.
On villahuivia, puuvillahuivia, neuloshuivia, tuubihuivia - you name it.
Äskettäin pilasin yhden huiveistani pesemällä sen liian korkeassa lämpötilassa ja väärällä ohjelmalla.
"Ompahan yksi vähemmän" oli ensimmäinen ajatukseni...


Vannotan aina ystäviäni lupaamaan, etteivät he shoppailureissulla anna minun ostaa yhtään huivia, vaikka kuinka ihastuisin. Selitän aina huivi-innostuksestani, mutta joka kerta kun esittelen vihdoin huivikassini, on se yllätys.


"Siis... Tiesin että sinulla on monta huivia, mutta...??!"


Kävin eräänä alkusyksyn päivänä huivejani läpi toiveissa karsia sieltä edes muutama kierrätykseen, ja päädyin lopulta pitelemään käsissäni kolmea ei-niin-kivaa huivia. Kuitenkin, puoli minuuttia mietittyäni, päädyin ajattelemaan
"No, onhan se sentään hyvä omistaa tällainen perus valkoinen pashmina, vaikken sitä ikinä käytäkään..."
tai
"Siis silkkihuivi, enhän minä tätä voi mäkeen heittää, se on silkkiä!".


Että näin.


Meillä on ollut tänä syksynä tavarasta eroon -projekti kotona (joka on lähiaikoina kylläkin hieman laiskistunut), ja kaapit alkavat yksitellen näyttää järkeviltä, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä kotoa muuton jälkeen (enkä tiedä oliko ne varsinkaan kotona asuessani mitenkään järkevät, minussa on aina elänyt pieni hamstraaja - piirre, josta yritän päästä eroon ja asia, jossa kehityn vuosi vuodelta!).
Miten puhdistava onkaan tuo tunne!! Että tiedät, missä on mitäkin; että tiedät, ettei ne neljä vuotta vanhat laskut, tiliotteet ja palkkakuitit vie siellä yhdessä kaapissa tuhottomasti tilaa; että tiedät käyttäväsi kaikkia niitä astioita (vähintään kerran vuodessa) mitä kaapeissa seisoo.
(Vielä on läpi käymättä eräs aivan mielettömän tyhmästi rakennettu keittiökaappi, jonka syvyyksiin uppoaa helposti tavara jos toinenkin ja unohtuu pian, koska sitä ei näe ennen kuin sen vaivalla esille kaivaa... Tyhmyyden huipentuma on tämä kyseinen kaappi.)


No, tavoite on siis saada huivikassiakin pienemmäksi, sillä kyllähän se vaan on fakta, että jotkut huiveistani viettävät hyvinkin lokoisia aikoja vuodesta toiseen siinä samassa kassissa näkemättä kertaakaan päivänvaloa, vaikka paljon huiveja käytänkin. Tänä syksynä olen lähinnä käyttänyt kahta, ehkä kolmea mieleistä huivia.


Paksu huivi tuli tarpeeseen Kroatiassa viime toukokuussa - hrr!

Kävin huivikassini uudestaan läpi myös toisena päivänä - on hyvä ottaa asioihin aina vähän etäisyyttä, jos edistystä ei tapahdu, ja palata asiaan sitten uudestaan.
Nytkin se kannatti - kierrätykseen lähtee useampikin huivi. Pari pistetään pesukoneeseen ja pikkusiskon joululahjapakettiin ja loput saavat luvan löytää jonkun muun uuden omistajan.

Loppujen lopuksi - eiköhän jokaisella naisella ole ne omat juttunsa; toisilla kengät, toisilla korut, joillain laukut. Minun juttuni ovat huivit. Kukkaroni kärsii sentään murto-osan siitä, mitä joidenkin kenkä- tai merkkilaukkufriikkien kukkarot kärsivät (ei sillä, etteikö minulle kelpaisi Chanelin 2.55).
Olen kuitenkin tiedostanut ongelmani; eihän kukaan oikeasti tarvitse viittäkymmentä huivia.
Maku ja tyyli kuitenkin muuttuvat, sehän on muotiteollisuuden selviämisen edellytys. Turha tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että joku tyyli on omalla kohdalla passé; täytyy vaan tajuta pistää hyvä kiertämään; "toisen roska on toisen aarre" jne. Edelliset kiertoon ja uutta tilalle!


No, huiveja ei tule uusia, ainakaan vähään aikaan. Jos ei sitten löydy joku ihan helmi, kuten viime toukokuussa se Marimekon "Lumimarja" -villahuivi -60%...


Puhtia syysviikkoon!
Älä anna auringon hämätä - parasta keriä kaulaan oikein lämmittävä huivi.





tiistai 21. lokakuuta 2014

"Mrs. Carter, lainaisitteko kupillisen sokeria?"

Minulla on uusi sisäinen herätyskello. Se muljusi minut tänä aamuna hereille kello seitsemän.
"Äetee, ruokoo!"

Kutsun tätä pikkukaverin aamudiskoksi. Jos musikaalisuuteni on periytynyt niin kaiffari todennäköisesti käyttää minun sydämeni sykettä taustamusiikkina ja järkkää itselleen päivittäin pikku bileet.
(Nyt tulee mieleen se uusi mehumainos, jossa karvainen oranki sheikkaa "I like to move it, move it...")

Päivät on jo toista viikkoa melkoista "haipakkata", joten beibi varmaan nukkuu päivät, kun minä olen liikkeessä, ja valvoo yöt, kun pitäisi rauhoittua... On outo tunne yrittää nukahtaa, kun vatsassa joku pitää uimaharjoituksia.
Ihanaa... Siellä se elelee ihan omaa elämäänsä :)

Sunnuntaina pyhitimme lepopäivän oikein kirjaimellisesti. Löhöttiin, katsottiin pari leffaa (Wallace & Gromit sekä The Giver) ja herkuteltiin.
Lepo oli todellakin tarpeen rankan työviikon jälkeen. Aloitin myymälänhoitajan hommat ja heti alkuun sain paiskia oikein olan takaa hommia syyslomalaisia palvellen. Mukava viikko, mutta CRA-ZY.

Leivoin vapaapäivänä keksejä. Haluanet ohjeen näihin suussasulaviin suklaaunelmiin?
No, niihin tulee

225 g voita (esim. Pirkka luomu)
2,5 dl fariinisokeria (jos fariinisokeri on kaapissasi samanlainen kovettunut kivimöhkäle kuin minulla oli, niin lisää siihen pari tl vettä, se sulattaa vähän. Ohjeissahan lukee, että "kaksi päivää ennen leipomista lisää 1tl vettä" - kuka tietää päiviä ennen, että meinaa leipoa, jos ei leivo joihinkin juhliin?)
2,5 dl sokeria
2 tl vanilliinisokeria (halutessasi voit laittaa tätä vähän enemmän ja tavallista sokeria vähemmän)
2 kananmunaa
1,5 dl kaakaojauhetta (suosittelen Green & Black´s luomukaakaojauhetta!! Löytyy ihan S-marketista sekä Punnitse & Säästä -liikkeestä)
5 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
Suklaata (itse käytin 100 g X-tra maitosuklaata, mutta voit "hifistellä" esim. Fazerin Marianne-suklaalla)

Tällä ohjeella tulee iso taikina, joten voit halutessasi leipoa puolikkaalla ohjeella tai pakastaa osan taikinasta, kuten itse tein.
Panostin ensimmäistä kertaa kaakaojauheeseen ja hitsit, että kannatti! Jo aineiden sekoitusvaiheessa keittiön täytti ihan mahtava aidon suklaan tuoksu. Olisi tehnyt mieli syödä pelkkä taikina. Olisin varmaan vähän syönytkin, jos raa´asta kananmunasta ei voisi saada salmonellaa.

Ookoo, sitten leivontaohjeisiin:
Sekoita keskenään voi ja sokeri. Lisää joukkoon vanilliini- ja fariinisokeri sekä kananmunat.
Sekoita keskenään kuivat ainekset eli jauhot, kaakao ja ruokasooda. Kaada mukaan taikinaan. Lopuksi lisää paloiteltu suklaa.

Huom.! Keksit leviävät laajalle, joten jätä niille pellillä hyvin tilaa. Kahdella teelusikalla on hyvä tehdä pieniä kökkösiä. Jos haluat täydellisen pyöreitä keksejä voit pyöritellä pallot käsissäsi.
Puolikkaasta taikinasta voi hyvin tulla neljä pellillistä keksejä (tämänkin takia on hyvä puolittaa ohje / taikina; ei mene koko päivää vahtiessa uunia).
Paista 200-225 asteessa noin 6-7 minuuttia. Lämpötila riippuu uunista; eka satsi paloi, kun oli 225 ja 8 minuuttia, kuten olin ohjeeseeni kirjaillut... Muutin sen jälkeen lämpötilan kahteensataan. Kannattaa kurkata keksejä jo viiden minuutin kohdalla.

Varoitus: näihin tulee himo.


"Eikä tässä vielä kaikki!"
Leivontavinkin lisäksi saat kaupan päälle myös vinkit ruusujen hoitoon.
Kun saavuin Espanjasta pari viikkoa sitten oli minua kotona odottamassa uusi IKEAn lipasto, jonka sisältä löysin ruusupuskan. Mikä mies minulla onkaan!
Päätin näitä pinkkejä kaunokaisia varjellakseni ottaa käyttöön vähän aikaa sitten lukemani ohjeet ruusujen hoidosta, ja hyvin ovat toimineet. Ohjeet ovat hyvin helpot: Joka toinen / joka kolmas päivä ruusuihin vaihdetaan lämmin vesi, lisätään veteen hitunen sokeria ja leikataan ruusuille uusi imupinta. Lopulta, kun ruusut alkavat nuupahtaa, leikataan niistä varret pois ja pistetään pelkät kukat veteen kaunistamaan kotia. Voit tietysti myös kuivattaa ruusut, kauniita ovat niinkin.
Kaksi viikkoa myöhemmin kukat ilahduttavat edelleen!



Makoisaa viikkoa!

PS. Näin unta että asuimme Amsterdamissa, ja alakerrassamme asui pariskunta Carter eli Beyoncé ja Jay-Z.
Tätä kertoessani aamulla naurahdin, että "antaakohan Peijjoonssi joululahjaksi perheelleen suunnittelemiaan hajuvesiä" - miten huvittava lahja miljonääriltä, vaikka vallan mahtava lahja "tavikselta".
Siihen mieheni, että "Jay-Z antaa sitten ongelmia" -
"I got 99 problems... mut nyt enää 98!"

Jos päivä alkaa naurulla, on siitä tuleva hyvä päivä.


 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Hinkkoo, mutta elä ressoo

Luin äsken nasevan artikkelin siitä, miten koti ei ole lavaste, vaan "paikka missä hengähtää pitkän päivän jälkeen":


http://www.hs.fi/koti/a1412913531013?jako=5ec180c45d924909207bbe60f84b4483&ref=og-url


Tämä on niin totta! Kuinka monta kertaa viikossa koti onkaan kuin pommin jäljiltä, vaikka meilläkin vasta odotellaan pienokaista, eikä kotona arkena edes hirveästi vietetä aikaa.


Tämähän se ongelman ydin onkin; kiireessä tavaroita tulee "nosteltua" (lue: heiteltyä) just siihen paikkaan, mikä on sillä hetkellä lähimpänä.


Jos aamulla on enemmän aikaa niin petaan kyllä sängyn, pistän astiat koneeseen ja siistin eteisen pöytätason; jos menen aamuvuoroon (ja mieshän menee aina aamuun) niin no chance - mieluummin loikoilen hetken pidempään sängyssä / nautin hetken pidempään suihkun lämmöstä (tänä aamuna tuli vain kylmää vettä, yyh! Onneksi en ollut suunnitellut suihkuttelua).


Nautin kuitenkin suunnattomasti siitä, että koti on siisti. Meillä esimerkiksi kuljetaan kylpyhuoneesta muuhun kotiin eteisen kautta, ja ai että se sisälle kantautunut hiekka tuntuu mukavalta juuri pestyjen jalkojen alla. Puhumattakaan siitä, että olet juuri saattanut kantaa kodin lattialle tilkkasen jonkun oksennusta tai vaikka koirankakkaa kenkiesi pohjassa...
Uusi sääntö: kengät pois jo ovensuussa!
(Ja imurointia useammin kuin kahdesti kuussa...)


Olen järjestelijä, ja minulle riittää arjessa, että saan kerran päivässä tai kahdessa järjestellä kodin siistiksi ja kauniiksi. Liasta en niinkään murise, eikä minua haittaa pöly, kunhan villakoirat eivät pyöri liiaksi näkyvillä. Olisi vallan ihanaa, jos koti olisi aina puhdas ja tip top - ei siksi, että voisin ottaa moitteettomia kuvia blogiini tai saadakseni vieraat kateellisiksi, vaan koska siisti koti tarkoittaa minulle mielenrauhaa.
Arjen estetiikka kukkineen ja kynttilöineen on niitä juttuja, jotka piristävät rankan viikon keskellä huomattavasti ja auttavat viihtymään kotona entistä paremmin.
On toisaalta hyvä juttu jos pariskunnalla on muutakin tekemistä yhdessä (tai erikseen) kuin hinkata vessan kaakeleita (hinkatkaa mieluummin vaikka toisianne).


Jospa minulla olisi äitiyslomalla aikaa olla täydellinen kotirouva!





tiistai 14. lokakuuta 2014

...sillä eihän rouvakaan aina voi onnistua

...kotitöissä, nimittäin.

Pesin eilen vapaapäivän kunniaksi koneellisen pyykkiä. Ajattelin, että koska pesen vain neljässäkympissä, ei eräälle pesua kaipaavalle villahuiville "voisi käydä mitään" - pesinhän sentään edellisenä iltana onnistuneesti kaksi muutakin huivia.
Ei rouvana olon aikaisia tähtihetkiäni.


Ne aikaisemmin pesemäni olivat mitä todennäköisimmin jotain akryylisekoitetta, koska tämä (ilmeisesti aito) villainen huivi ei tykännyt peruspesusta ja neljästäkympistä. Yhtään.

Hetkellisesti koin jopa huojennusta; "yksi huivi vähemmän!" (paljastan myöhemmin lisää huivikokoelmastani) jota kuitenkin seurasi pitkä huokaisu ja ajatus "Höh, sinne meni hyvä huivi". Olisi vaan pitänyt tyytyä tuulettamaan se. En kuitenkaan uskonut, että saisin tuulettamisella vuosien pinttynyttä pölyn hajua pois, joten tässä ollaan.

Miten villahuiveista saa pois sen oksettavan tunkkaisen pölyn, lian ja vanhan hajuveden hajun?

Eräs lempihuiveistani koki viime kesänä kovia, kun jouduin kietoutumaan siihen juhannusnuotiolla. Siihen pinttyi järjetön savun haju, jota sitten yritin "raikastaa" hajuvedellä. Voitte kuvitella, että alkuraskauden aamukuvotuksen aikaan tämä ei ollut mitenkään hyvä idea. Pistin huivin useamman kerran pakastimeen toiveissa jotenkin ihmeellisesti jäädyttää hajut pois, mutta ei - kun huivi oli jälleen huoneenlämpöinen, se haisi ihan yhtä pahalle kuin aikaisemminkin.
Nyt huivista on haihtunut haju pois, tai sitten olen vaan tottunut siihen (toivottavasti asia ei ole näin, tai sitten aiheutan kanssaeläjille epäilemättä tuskaisia, savun- ja karpalonhajuisia hetkiä liihottaessani ohi kyseinen huivi kaulassa).

Positiivista tässä jutussa on se, että pesin pyykkiä. Tein lisäksi ruokaa ja siivosin keittiön kaapit (vaikkakin vaikeatöisin jäi toiselle päivälle). Vapaapäivänä. Hyvä minä.

Illalla kävimme pitkästä aikaa kävelyllä. Kylmä oli; talvitakki ei ollut yhtään liikaa (ja se mahtui vielä kiinni, jihuu!). Ilma on ihan vallattoman raikas kylmyyden vuoksi, mistä nautin täysillä. Värikkäät lehdet aiheuttavat ihastusta myös pimeässä.

Lisäksi teki mieli taas leipoa, mutta hitto (!) kun ei saisi herkutella. Ei minun tee mieleni leipoa mitään tylsiä, terveellisiä ruokia! Suklaamoussea, suklaa-juustokakkua, mokkapaloja, maailman parhaita suklaakeksejä...
Huomaatko jonkun yhteneväisen teeman?
Eikö leipomisen vaivannäöstä voisi saada palkinnoksi yhden herkuttelukerran, jolloin mikään ei varastoituisi? Se olisi enemmän kuin reilua.
Ostin Maraboun 86% tummaa suklaata levyn ja söin siitä päivän aikana kuusi isoa palaa. Illalla levitin vielä pahimpaan himoon suklaantuoksuista vartavoita iholleni.
Oi voi, miksen voi himoita vaikka kurkkua?

Kävin myös eilen Muumien kanssa Rivieralla.
Elokuva oli miellyttävä; en sanoisi "hyvä", mutta lyhykäisyydessään vallan viihdyttävä. Musiikeista plussaa, samoin väreistä. Aprikoosin väreissä loistava Rivieran taivas oli piristävä ja hymyilyttävä. Muumeilla oli heille sopimattomat äänet, muumipappa kuvattiin melko alkomahooliin menevänä ja Mymmeli typeränä miesten perään huokailijana. Silti voin suositella leffaa Muumien ystäville, kunhan katsoja ymmärtää olla vertaamatta lopputulosta TV2:n Muumeihin.

Eikun kohti uutta viikkoa akut ladattuina!

Muistathan nautiskella.



PS. Taivas on vitivalkoinen. Eikö ilma olekin juuri sellainen, että minä hetkenä hyvänsä saattaa otsalle leijailla pieni lumihiutale?


 

perjantai 10. lokakuuta 2014

Uuno(na rakkaudesta) Epsanjassa


Vietin viimeistä kesälomaviikkoani Espanjassa syys-lokakuun vaihteessa. Valitettavasti jouduin matkustamaan yksin (tai kaksin, miten sen nyt ottaa ;)) koska mieheni työskenteli ahkerasti kot´-Suomessa.
Onneksi silti päätin lähteä!

Ei ole nimittäin sanoja kertomaan, millaista on tavata rakkaan sisarensa ensimmäinen lapsi ensimmäistä kertaa. Uusi ihminen, jossa virtaa samaa verta kuin sinussa, joka tekee asioita elämässään ihan ensimmäisiä kertoja; kuulee, näkee, haistaa, tuntee; aistii tarkasti ja herkästi kaiken ympärillä olevan. Miten outoa onkaan olla maailmassa sen jälkeen, kun on kuukausien ajan saanut kellua lämmössä ja turvassa, kaikki tuntemukset vaimennettuina vatsassa.



Miten paljon pieni ihminen voikaan aiheuttaa iloa! Kaikki ovat sanoneet, että oman sisaren lapsi on "ihan eri" kuin esimerkiksi ystävien lapset, ja se tuli kyllä todistettua. Tietenkin on ihanaa nähdä ystävien lapsia ja huomata heissä itselleen tärkeiden ihmisten piirteitä, mutta oman sisaren lapsi on omaa lihaa ja verta; perheenjäsen.
Miten ihanaa, että saan kokea tämän onnen!
Miten ihanaa, että saan antaa tämän onnen tunteen pian myös siskolleni.

Sevillassa aurinko paistoi ja lämpöä riitti koko viikon. On uskomatonta, miten joku voi saada lämpöhalvauksen lokakuussa (en minä, onneksi, vaan eräs bussipysäkillä nököttänyt vanhempi herrasmies). Tunne on kuin elokuvalavasteissa; kun astut ravintolasta ulos myöhään illalla, ei tuulenvirekään käy, eikä sisä- ja ulkolämpötilan välillä ole mitään eroa.



Neljättä kertaa samassa kohteessa pyöriessä on mukavaa huomata, että joka kerta löytyy jotain uutta. Miljoonakaupungissa tämä ei tietenkään ole mitenkään tavatonta.
Tällä kertaa uutta olivat mm. sisareni perheen uusi koti (uuden perheenjäsenen lisäksi), isäni ja hänen puolisonsa väliaikainen koti eräällä minulle ennestään tutulla alueella, luissa ja ytimissä tuntunut flamenco-esitys, kaunis Córdoban kaupunki johon matkustimme päiväseltään junalla (45 min.) sekä muutama uusi kuppila / ravintola, joista mainitsemisen arvoisiksi nousevat ainakin Az-zait, jossa saa gourmet-luokan tapoja (sekä käytöstapoja että ruoka-annos -tapoja) muutamalla eurolla sekä saman kadun varrella sijaitseva pikkubaari Naima ("Ensin syömään, sitten Naimaan, hehheh"), jossa soi joka ilta mainio live-jazz. Perille löytää, kun pyytää taksin San Lorenzon Plazalle, jonka äärellä/läheisyydessä nämä kaksi sijaitsevat. Aukiota ympäröivät myös muut mielenkiintoiset paikat sekä kaksi näyttävää kirkkoa, jossa lauantaisin saa kuulemma upean "morsiamia liukuhihnalla" -show´n. Sevillassa kun järkevintä on mennä naimisiin milloin tahansa muulloin kuin keskikesällä, koska on niin tajuttoman kuuma. Tai sitten heinäkuiset häät aloitetaan klo 23 illalla, koska aikaisemmin pitkään juhlapukuun survoutuminen ja häämeikin iholla pitäminen ovat sula mahdottomuus.
Az-Zait´in juusto-rapunyytti (jonka jouduin vaihtamaan vierustoverini kanssa, koska juusto olikin tuorejuustoa - damn!)

Casa de la memorian pieni baari, jonne istahdimme tapoille ja (alkoholittomille) oluille esityksen jälkeen.
Flamencoa Sevillassa luulisi saavansa kuulla sydämensä kyllyydestä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun minä sitä kuulin livenä paikan päällä. Paikkana oli Casa de la memoria Calle (=katu) Cunalla (yksi ostoskaduista "keskustassa" (mikä sitten on keskustaa ja mikä ei?). Tunnin show oli 18€. Esitys alkoi mainiolla kitara-laulu -yhdistelmällä, ja pian duoon liittyi naistanssija. Sitten saimme kuulla taidokasta espanjalaista kitaraa itsekseen, jonka jälkeen poppooseen liittyi vielä miestanssija. Huhhuh, mitä tunnetta! Olen aina rakastanut flamencoa, niin musiikkina kuin tanssina; se on niin sydäntä riipaisevaa ja tunteikasta, vaikkei saisikaan laulun sanoista mitään selvää. Lämmin suositus.
Ilmaisiakin flamenco-esityksiä on toki kuppiloissa ja baareissa, jos vain sattuu oikeaan aikaan paikalle.

Córdobaan oli helppo matkustaa Santa Justan juna-asemalta siistillä Renfellä (Espanjan VR). Matka sujui kuin hujauksessa. Perille päästyä on vaikeaa hahmottaa, minne suuntaan lähteä, kun haluaa nähdä nähtävyyksiä. Itse otimme taksin nähtävyyksien keskittymään ja se kannatti; kävellen matka olisi ollut turhan pitkä muutaman tunnin mittaiselle tutustumiskierrokselle. Suositeltavia nähtävyyksiä "keskittymässä" ovat mm. La Mezquita - moskeija sekä Madinat al-Zahran -palatsin rauniot. Huomio; paikalliset kutsuvat al-Zahrania nimellä "el alcázar".


Córdobassa oli niin kuuma, että oli aivan pakko viilentää kuumottavia jalkoja suihkulähteen tuntumassa!
Sevillassa eksyimme eräänä kuumana päivänä mustalaismarkkinoille, joilta löysin mielettömän kauniin vauvan viltin hintaan 13€ sekä kahdet pienet töppöset á 1€ (kyllä!). Pitsiä ja pitsiä, kiitos!

Espanjassa lapset puetaan kauniisti; kun lähdetään ulos, on yllä useimmiten edustusvaatteet. Tässäkin asiassa näkyy tyyli- ja luokkaeroja, tietenkin, mutta suurimmaksi osaksi lapset puetaan siististi, eikä ulos lähdetä tukka sotkussa. Ihanaa! Tämä osaksi meidänkin kulttuuria, kiitos. Harmi vain, että meidän lapsillemme ei aina ole edes tarjolla niin ihania vaatteita, kuin mitä Espanjassa ihan tavallisissakin marketeissa (esim. el Corte Inglés = Espanjan Stocka) myydään. Lisäksi jatkuvasti eteen tulee lastenvaatteiden erikoisliikkeitä, joista voisi ostaa mitä vain, ja täydellinen tyyli olisi taattu.
Tämäkin tietysti on makuasia; en näkisi itseäni pistämässä lapselleni päälle jotain Disney -kollariasua (mitkä meidän lapsuudessa olivat muotia, btw) kun lähdemme kaupoille, saati sitten näitä "Mun äiti on paras" / "Aito ÄIJÄ" -paitoja (!! Nämä amispaidat pitäisi kieltää lailla!), mutta tyylinsä kullakin...
Minusta lapset näyttävät kauneimmilta esimerkiksi tällaisissa Belle Heir´in vaatteissa, eikä mielestäni pienelle, somalle (ja useimmiten kaljulle) vauvalle sovi räikeät ja tummat värit - tämän vuoksi olenkin kauhistellut tämän vuoden äitiyspakkausta; oranssia ja ruskeaa? Por qué?! Toivotaan, että mahdollisimman moni uusi pienokainen saa tulokseksi "syksy", kun hänelle tehdään värianalyysi (hehheh...) ;)

No, ei parane valittaa. Äitiyspakkaus on tosi hyvä juttu!

Harmaa päivä tänään. En ole edes avannut säläreitä vielä. Taidankin syventyä hetkeksi uusimpaan Divaani -lehteen ennen töihin valmistautumista ja nauttia kupin teetä (joko kerroin, mikä on uusi suosikkini? Pirkka Reilun Kaupan persikka-passion vihreä tee - love it! Tällä hetkellä tasoissa toisen suosikkini, Twining´sin vihreän omenateen kanssa.) sekä syödä aamun välipalan (ruokailutottumukseni ovat vaihtuneet kevään ajoittaisesta paastoilusta 2-3 tunnin välein syömiseen, ay caramba!).

Kyllä Espanjan auringon alla oli ihanaa, mutta nyt keskitytään nauttimaan kauniista Suomen lokakuusta;


olethan jo huomioinut tuon ihanan ruskan?


 
                

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Odotusta

Olen kantanut sisälläni salaisuutta jo vähän aikaa.


Kirjaimellisesti kantanut.
Tämä salaisuus on kehittyvää laatua; se muuttuu ja kasvaa jatkuvasti. Sen kasvunopeus on niin ihmeellistä, että mitään muuta se ei olla voikaan, kuin ihme.
Kun sain tämän salaisuuden kannettavakseni, oli sen koko pieni; 0,5mm.
Nyt, tänään, se on kokonaisuudessaan jo melkein kolmekymmensenttinen.


"Me kaksi" olemme ensi talvesta lähtien "me kolme".


Pieni siskontyttöni jo odottaa uutta serkkuaan jakamaan kanssaan kaiken uuden ja ihmeellisen.

Viitisen kuukautta tämän pienen, ihmeellisen salaisuuden kanssa eläessäni olen päivittäin ajautunut miettimään elämää, ja miten sen alkaminen ja kehittyminen ovat ihmeitä. Ihmeitä, joita minut on valittu seuraamaan ihan vierestä.


Miltäkö minusta tuntuu se, että saamme alkuvuodesta uuden kämppiksen?
Niin ihanalta, että halkean. Jännittävältä. Ahdistavalta ja pelottavalta, mutta kuitenkin oudosti positiivisella tavalla. Hermostuneelta. Kärsimättömältä. Onnelliselta. Oudolta. Etuoikeutetulta.


Mutta tämä ei oikeastaan ole asia, joka tapahtuu minulle. Se tapahtuu pääasiallisesti hänelle; sille pienelle ihmiselle, joka pian aloittaa ihan oman elämänsä omine tunteineen ja elämäntarinoineen. Minut on valittu välikappaleeksi, valittu antamaan tälle pienelle ihmiselle mahdollisimman hyvä lähtökohta, koti.


Mitäkö sitten on elämäni tällä hetkellä?
Pohdiskelua. Hymyä. Pieniä potkuja jotka voimistuvat päivä päivältä. Venyvän ihon rasvailua. Jokaisen pienenkin tuntemuksen ylianalysointia. Huolta. Onnea. Uusien asioiden opettelua. Syömisten tarkkailua. Viinilasillisesta haaveilua (harvoin, eikä kovin hartaasti). Katkonaista unta, joka ikinen yö. Fyysisiä vaivoja. Ihmettelyä. Valmistelua. Haaveilua.


En muista, milloin olisin viimeksi odottanut jotain näin suunnattomasti.
Ehkä lapsena joulua?
Hääpäivää tietysti, mutta eri tavalla. Siinä ei oikeastaan ollut mitään kovin yllättävää, ja hyvä niin.
Tämä pieni asia on täynnä yllätyksiä;
silmät - hänenkö täydellisen ruskeat?
nenä - minunko vino?
hymy - se sama, johon viisi ja puoli vuotta sitten rakastuin?
temperamentti - hänen äkkipikaisuus, minun turhautuvaisuus? Vaiko ihan jotain omaa ja uutta?


Epäuskon tunne nousee hymynä kasvoille monta kertaa päivässä; sisälläni kasvaa uusi elämä.


En malta odottaa, että pääsen tutustumaan sinuun, pikkuinen. Tuoksuttamaan maailman parhaimman tuoksuista päälakea, hautaamaan kasvoni pienen pieniin makkaroihin. Pussailemaan helmien kokoisia pikkuvarpaitasi ja ihmettelemään täydellisiä, minimaalisia silmäripsiäsi, jotka alusta asti tietävät, mikä on niiden tehtävä.
On ihan uskomatonta että osaat jo niellä, nukkua, sulkea ja avata silmäsi ja suusi; aiheuttaa minulle ja isällesi niin paljon iloa.


Kirjoitin aikaisemmin tänä vuonna vauvakuumeettomuudestani. Olen hyvä esimerkki siitä, että sen kuumeen ei välttämättä tarvitse ikinä nousta. Ei se ole noussut oikeastaan vieläkään, mutta kuume omaa lasta kohtaan nousee päivä päivältä.
Luulen, että riittää, kun sopivassa elämäntilanteessa tekee sen plussatestin. Se on menoa sitten.
Negatiivisiakaan tunteita ei pidä padota, ne ovat hyväksyttäviä ja ne täytyy käydä läpi. Minun kohdallani kuitenkin positiiviset asiat ovat syrjäyttäneet negatiiviset melko pian. Viimeistään silloin, kun ensimmäisen kerran näkee syyn siihen, miksi on tehnyt mieli heitellä lautasia viimeiset viikot, miksi hajuvedet on pitänyt piilottaa kaapin perälle ja roskis vaihtaa kerran päivässä, miksi iho on kuin kukkaketo joka kasvattaa uutena lajikkeena pizzaa, miksi olen pyörinyt kipeissäni yöt ja vältellyt lämpimiä halauksia kunnes saan hankittua jonkinlaiset tissipanssarit (semmoiset Madonnan törrökät ois ollut alussa tarpeen) - silloin sitä tajuaa, että on itse ihan toissijainen asia tässä elämän ihmeellisessä kiertokulussa.
Tärkeä, jopa välttämätön, mutta toissijainen.


En todellakaan ole luopunut kaikesta, mistä pidän. En ole dramaattisesti muuttanut elämääni, vaan tehnyt sen, mikä milloinkin hyvältä tuntuu. Pienokaisen hyvinvointi taka-alalla mielessä, tietenkin. Tärkeäksi on tullut itseni ja kroppani kuuntelu ja ajatusten rauhoittaminen, itseni hemmottelu ja riittävä lepo. Tätä tärkeämpää tehtävää ei voi elämässä saada. On ehdottoman tärkeää luoda itselleen mahdollisimman hyvät oltavat. Silloin pikkuinenkin nauttii ja saa kasvaa rauhassa.


Itsekkäästi toivon, että lapsesta tulee yhtä lunkki kuin äidistäänkin, ja että vauva tykkää nukkua. Yritän siksi käydä iltaisin rauhoittuneena nukkumaan, liikkua päivisin ilman suuria höykkyytyksiä ja kuunnella rauhoittavaa musiikkia (lempparimme on Radio Classic). Saamme toivottavasti pian aloittaa myös joogan sekä uinnin.


En ajatellut alkaa pitämään mitään äitiysblogia; on hyvä ajatella välillä "turhempiakin" asioita. Kirjoitan kuitenkin mielelläni elämääni koskevista, tärkeistäkin asioista, joten (huumorilla höystettyjä) vauva-/ äitiysaiheisia tarinoita saattaa alkaa vilahdella täälläkin. Onhan "rouvaselämä" kautta aikojen ollut samalla myös "äitiyselämää".


Mielenkiintoista on seurata myös itsensä muuttumista; mitkä "Sitten kun olen äiti niin en kyllä koskaan..." -asiat toteutuvat ja mitkä eivät, mitkä "elintärkeät" asiat muuttuvat toisarvoisiksi, missä asioissa olenkin vahvempi kuin kuvittelin ja toisaalta heikompi kuin luulin?


Tervetuloa mukaan uuteen elämänvaiheeseeni!


PS. Pahoittelen hiljaiseloani. Vietin juuri viikon Espanjassa tuoksutellen tämänhetkisen ykkösvauvan, siskontyttäreni, kaulamakkaroita. Pala sydäntäni jäi hänen luokseen. Tädinrakkaudesta ja reissustani lisää ensi kerralla!


Kuva: Jaana Hakkarainen