keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Hui hai huivi

Minulla on niin monta huivia, että niitä on ihan turha edes laskea; en voi koskaan olla ihan varma etteikö jostain putkahtaisi vielä yksi huivi.
On villahuivia, puuvillahuivia, neuloshuivia, tuubihuivia - you name it.
Äskettäin pilasin yhden huiveistani pesemällä sen liian korkeassa lämpötilassa ja väärällä ohjelmalla.
"Ompahan yksi vähemmän" oli ensimmäinen ajatukseni...


Vannotan aina ystäviäni lupaamaan, etteivät he shoppailureissulla anna minun ostaa yhtään huivia, vaikka kuinka ihastuisin. Selitän aina huivi-innostuksestani, mutta joka kerta kun esittelen vihdoin huivikassini, on se yllätys.


"Siis... Tiesin että sinulla on monta huivia, mutta...??!"


Kävin eräänä alkusyksyn päivänä huivejani läpi toiveissa karsia sieltä edes muutama kierrätykseen, ja päädyin lopulta pitelemään käsissäni kolmea ei-niin-kivaa huivia. Kuitenkin, puoli minuuttia mietittyäni, päädyin ajattelemaan
"No, onhan se sentään hyvä omistaa tällainen perus valkoinen pashmina, vaikken sitä ikinä käytäkään..."
tai
"Siis silkkihuivi, enhän minä tätä voi mäkeen heittää, se on silkkiä!".


Että näin.


Meillä on ollut tänä syksynä tavarasta eroon -projekti kotona (joka on lähiaikoina kylläkin hieman laiskistunut), ja kaapit alkavat yksitellen näyttää järkeviltä, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä kotoa muuton jälkeen (enkä tiedä oliko ne varsinkaan kotona asuessani mitenkään järkevät, minussa on aina elänyt pieni hamstraaja - piirre, josta yritän päästä eroon ja asia, jossa kehityn vuosi vuodelta!).
Miten puhdistava onkaan tuo tunne!! Että tiedät, missä on mitäkin; että tiedät, ettei ne neljä vuotta vanhat laskut, tiliotteet ja palkkakuitit vie siellä yhdessä kaapissa tuhottomasti tilaa; että tiedät käyttäväsi kaikkia niitä astioita (vähintään kerran vuodessa) mitä kaapeissa seisoo.
(Vielä on läpi käymättä eräs aivan mielettömän tyhmästi rakennettu keittiökaappi, jonka syvyyksiin uppoaa helposti tavara jos toinenkin ja unohtuu pian, koska sitä ei näe ennen kuin sen vaivalla esille kaivaa... Tyhmyyden huipentuma on tämä kyseinen kaappi.)


No, tavoite on siis saada huivikassiakin pienemmäksi, sillä kyllähän se vaan on fakta, että jotkut huiveistani viettävät hyvinkin lokoisia aikoja vuodesta toiseen siinä samassa kassissa näkemättä kertaakaan päivänvaloa, vaikka paljon huiveja käytänkin. Tänä syksynä olen lähinnä käyttänyt kahta, ehkä kolmea mieleistä huivia.


Paksu huivi tuli tarpeeseen Kroatiassa viime toukokuussa - hrr!

Kävin huivikassini uudestaan läpi myös toisena päivänä - on hyvä ottaa asioihin aina vähän etäisyyttä, jos edistystä ei tapahdu, ja palata asiaan sitten uudestaan.
Nytkin se kannatti - kierrätykseen lähtee useampikin huivi. Pari pistetään pesukoneeseen ja pikkusiskon joululahjapakettiin ja loput saavat luvan löytää jonkun muun uuden omistajan.

Loppujen lopuksi - eiköhän jokaisella naisella ole ne omat juttunsa; toisilla kengät, toisilla korut, joillain laukut. Minun juttuni ovat huivit. Kukkaroni kärsii sentään murto-osan siitä, mitä joidenkin kenkä- tai merkkilaukkufriikkien kukkarot kärsivät (ei sillä, etteikö minulle kelpaisi Chanelin 2.55).
Olen kuitenkin tiedostanut ongelmani; eihän kukaan oikeasti tarvitse viittäkymmentä huivia.
Maku ja tyyli kuitenkin muuttuvat, sehän on muotiteollisuuden selviämisen edellytys. Turha tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että joku tyyli on omalla kohdalla passé; täytyy vaan tajuta pistää hyvä kiertämään; "toisen roska on toisen aarre" jne. Edelliset kiertoon ja uutta tilalle!


No, huiveja ei tule uusia, ainakaan vähään aikaan. Jos ei sitten löydy joku ihan helmi, kuten viime toukokuussa se Marimekon "Lumimarja" -villahuivi -60%...


Puhtia syysviikkoon!
Älä anna auringon hämätä - parasta keriä kaulaan oikein lämmittävä huivi.





tiistai 21. lokakuuta 2014

"Mrs. Carter, lainaisitteko kupillisen sokeria?"

Minulla on uusi sisäinen herätyskello. Se muljusi minut tänä aamuna hereille kello seitsemän.
"Äetee, ruokoo!"

Kutsun tätä pikkukaverin aamudiskoksi. Jos musikaalisuuteni on periytynyt niin kaiffari todennäköisesti käyttää minun sydämeni sykettä taustamusiikkina ja järkkää itselleen päivittäin pikku bileet.
(Nyt tulee mieleen se uusi mehumainos, jossa karvainen oranki sheikkaa "I like to move it, move it...")

Päivät on jo toista viikkoa melkoista "haipakkata", joten beibi varmaan nukkuu päivät, kun minä olen liikkeessä, ja valvoo yöt, kun pitäisi rauhoittua... On outo tunne yrittää nukahtaa, kun vatsassa joku pitää uimaharjoituksia.
Ihanaa... Siellä se elelee ihan omaa elämäänsä :)

Sunnuntaina pyhitimme lepopäivän oikein kirjaimellisesti. Löhöttiin, katsottiin pari leffaa (Wallace & Gromit sekä The Giver) ja herkuteltiin.
Lepo oli todellakin tarpeen rankan työviikon jälkeen. Aloitin myymälänhoitajan hommat ja heti alkuun sain paiskia oikein olan takaa hommia syyslomalaisia palvellen. Mukava viikko, mutta CRA-ZY.

Leivoin vapaapäivänä keksejä. Haluanet ohjeen näihin suussasulaviin suklaaunelmiin?
No, niihin tulee

225 g voita (esim. Pirkka luomu)
2,5 dl fariinisokeria (jos fariinisokeri on kaapissasi samanlainen kovettunut kivimöhkäle kuin minulla oli, niin lisää siihen pari tl vettä, se sulattaa vähän. Ohjeissahan lukee, että "kaksi päivää ennen leipomista lisää 1tl vettä" - kuka tietää päiviä ennen, että meinaa leipoa, jos ei leivo joihinkin juhliin?)
2,5 dl sokeria
2 tl vanilliinisokeria (halutessasi voit laittaa tätä vähän enemmän ja tavallista sokeria vähemmän)
2 kananmunaa
1,5 dl kaakaojauhetta (suosittelen Green & Black´s luomukaakaojauhetta!! Löytyy ihan S-marketista sekä Punnitse & Säästä -liikkeestä)
5 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
Suklaata (itse käytin 100 g X-tra maitosuklaata, mutta voit "hifistellä" esim. Fazerin Marianne-suklaalla)

Tällä ohjeella tulee iso taikina, joten voit halutessasi leipoa puolikkaalla ohjeella tai pakastaa osan taikinasta, kuten itse tein.
Panostin ensimmäistä kertaa kaakaojauheeseen ja hitsit, että kannatti! Jo aineiden sekoitusvaiheessa keittiön täytti ihan mahtava aidon suklaan tuoksu. Olisi tehnyt mieli syödä pelkkä taikina. Olisin varmaan vähän syönytkin, jos raa´asta kananmunasta ei voisi saada salmonellaa.

Ookoo, sitten leivontaohjeisiin:
Sekoita keskenään voi ja sokeri. Lisää joukkoon vanilliini- ja fariinisokeri sekä kananmunat.
Sekoita keskenään kuivat ainekset eli jauhot, kaakao ja ruokasooda. Kaada mukaan taikinaan. Lopuksi lisää paloiteltu suklaa.

Huom.! Keksit leviävät laajalle, joten jätä niille pellillä hyvin tilaa. Kahdella teelusikalla on hyvä tehdä pieniä kökkösiä. Jos haluat täydellisen pyöreitä keksejä voit pyöritellä pallot käsissäsi.
Puolikkaasta taikinasta voi hyvin tulla neljä pellillistä keksejä (tämänkin takia on hyvä puolittaa ohje / taikina; ei mene koko päivää vahtiessa uunia).
Paista 200-225 asteessa noin 6-7 minuuttia. Lämpötila riippuu uunista; eka satsi paloi, kun oli 225 ja 8 minuuttia, kuten olin ohjeeseeni kirjaillut... Muutin sen jälkeen lämpötilan kahteensataan. Kannattaa kurkata keksejä jo viiden minuutin kohdalla.

Varoitus: näihin tulee himo.


"Eikä tässä vielä kaikki!"
Leivontavinkin lisäksi saat kaupan päälle myös vinkit ruusujen hoitoon.
Kun saavuin Espanjasta pari viikkoa sitten oli minua kotona odottamassa uusi IKEAn lipasto, jonka sisältä löysin ruusupuskan. Mikä mies minulla onkaan!
Päätin näitä pinkkejä kaunokaisia varjellakseni ottaa käyttöön vähän aikaa sitten lukemani ohjeet ruusujen hoidosta, ja hyvin ovat toimineet. Ohjeet ovat hyvin helpot: Joka toinen / joka kolmas päivä ruusuihin vaihdetaan lämmin vesi, lisätään veteen hitunen sokeria ja leikataan ruusuille uusi imupinta. Lopulta, kun ruusut alkavat nuupahtaa, leikataan niistä varret pois ja pistetään pelkät kukat veteen kaunistamaan kotia. Voit tietysti myös kuivattaa ruusut, kauniita ovat niinkin.
Kaksi viikkoa myöhemmin kukat ilahduttavat edelleen!



Makoisaa viikkoa!

PS. Näin unta että asuimme Amsterdamissa, ja alakerrassamme asui pariskunta Carter eli Beyoncé ja Jay-Z.
Tätä kertoessani aamulla naurahdin, että "antaakohan Peijjoonssi joululahjaksi perheelleen suunnittelemiaan hajuvesiä" - miten huvittava lahja miljonääriltä, vaikka vallan mahtava lahja "tavikselta".
Siihen mieheni, että "Jay-Z antaa sitten ongelmia" -
"I got 99 problems... mut nyt enää 98!"

Jos päivä alkaa naurulla, on siitä tuleva hyvä päivä.


 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Hinkkoo, mutta elä ressoo

Luin äsken nasevan artikkelin siitä, miten koti ei ole lavaste, vaan "paikka missä hengähtää pitkän päivän jälkeen":


http://www.hs.fi/koti/a1412913531013?jako=5ec180c45d924909207bbe60f84b4483&ref=og-url


Tämä on niin totta! Kuinka monta kertaa viikossa koti onkaan kuin pommin jäljiltä, vaikka meilläkin vasta odotellaan pienokaista, eikä kotona arkena edes hirveästi vietetä aikaa.


Tämähän se ongelman ydin onkin; kiireessä tavaroita tulee "nosteltua" (lue: heiteltyä) just siihen paikkaan, mikä on sillä hetkellä lähimpänä.


Jos aamulla on enemmän aikaa niin petaan kyllä sängyn, pistän astiat koneeseen ja siistin eteisen pöytätason; jos menen aamuvuoroon (ja mieshän menee aina aamuun) niin no chance - mieluummin loikoilen hetken pidempään sängyssä / nautin hetken pidempään suihkun lämmöstä (tänä aamuna tuli vain kylmää vettä, yyh! Onneksi en ollut suunnitellut suihkuttelua).


Nautin kuitenkin suunnattomasti siitä, että koti on siisti. Meillä esimerkiksi kuljetaan kylpyhuoneesta muuhun kotiin eteisen kautta, ja ai että se sisälle kantautunut hiekka tuntuu mukavalta juuri pestyjen jalkojen alla. Puhumattakaan siitä, että olet juuri saattanut kantaa kodin lattialle tilkkasen jonkun oksennusta tai vaikka koirankakkaa kenkiesi pohjassa...
Uusi sääntö: kengät pois jo ovensuussa!
(Ja imurointia useammin kuin kahdesti kuussa...)


Olen järjestelijä, ja minulle riittää arjessa, että saan kerran päivässä tai kahdessa järjestellä kodin siistiksi ja kauniiksi. Liasta en niinkään murise, eikä minua haittaa pöly, kunhan villakoirat eivät pyöri liiaksi näkyvillä. Olisi vallan ihanaa, jos koti olisi aina puhdas ja tip top - ei siksi, että voisin ottaa moitteettomia kuvia blogiini tai saadakseni vieraat kateellisiksi, vaan koska siisti koti tarkoittaa minulle mielenrauhaa.
Arjen estetiikka kukkineen ja kynttilöineen on niitä juttuja, jotka piristävät rankan viikon keskellä huomattavasti ja auttavat viihtymään kotona entistä paremmin.
On toisaalta hyvä juttu jos pariskunnalla on muutakin tekemistä yhdessä (tai erikseen) kuin hinkata vessan kaakeleita (hinkatkaa mieluummin vaikka toisianne).


Jospa minulla olisi äitiyslomalla aikaa olla täydellinen kotirouva!





tiistai 14. lokakuuta 2014

...sillä eihän rouvakaan aina voi onnistua

...kotitöissä, nimittäin.

Pesin eilen vapaapäivän kunniaksi koneellisen pyykkiä. Ajattelin, että koska pesen vain neljässäkympissä, ei eräälle pesua kaipaavalle villahuiville "voisi käydä mitään" - pesinhän sentään edellisenä iltana onnistuneesti kaksi muutakin huivia.
Ei rouvana olon aikaisia tähtihetkiäni.


Ne aikaisemmin pesemäni olivat mitä todennäköisimmin jotain akryylisekoitetta, koska tämä (ilmeisesti aito) villainen huivi ei tykännyt peruspesusta ja neljästäkympistä. Yhtään.

Hetkellisesti koin jopa huojennusta; "yksi huivi vähemmän!" (paljastan myöhemmin lisää huivikokoelmastani) jota kuitenkin seurasi pitkä huokaisu ja ajatus "Höh, sinne meni hyvä huivi". Olisi vaan pitänyt tyytyä tuulettamaan se. En kuitenkaan uskonut, että saisin tuulettamisella vuosien pinttynyttä pölyn hajua pois, joten tässä ollaan.

Miten villahuiveista saa pois sen oksettavan tunkkaisen pölyn, lian ja vanhan hajuveden hajun?

Eräs lempihuiveistani koki viime kesänä kovia, kun jouduin kietoutumaan siihen juhannusnuotiolla. Siihen pinttyi järjetön savun haju, jota sitten yritin "raikastaa" hajuvedellä. Voitte kuvitella, että alkuraskauden aamukuvotuksen aikaan tämä ei ollut mitenkään hyvä idea. Pistin huivin useamman kerran pakastimeen toiveissa jotenkin ihmeellisesti jäädyttää hajut pois, mutta ei - kun huivi oli jälleen huoneenlämpöinen, se haisi ihan yhtä pahalle kuin aikaisemminkin.
Nyt huivista on haihtunut haju pois, tai sitten olen vaan tottunut siihen (toivottavasti asia ei ole näin, tai sitten aiheutan kanssaeläjille epäilemättä tuskaisia, savun- ja karpalonhajuisia hetkiä liihottaessani ohi kyseinen huivi kaulassa).

Positiivista tässä jutussa on se, että pesin pyykkiä. Tein lisäksi ruokaa ja siivosin keittiön kaapit (vaikkakin vaikeatöisin jäi toiselle päivälle). Vapaapäivänä. Hyvä minä.

Illalla kävimme pitkästä aikaa kävelyllä. Kylmä oli; talvitakki ei ollut yhtään liikaa (ja se mahtui vielä kiinni, jihuu!). Ilma on ihan vallattoman raikas kylmyyden vuoksi, mistä nautin täysillä. Värikkäät lehdet aiheuttavat ihastusta myös pimeässä.

Lisäksi teki mieli taas leipoa, mutta hitto (!) kun ei saisi herkutella. Ei minun tee mieleni leipoa mitään tylsiä, terveellisiä ruokia! Suklaamoussea, suklaa-juustokakkua, mokkapaloja, maailman parhaita suklaakeksejä...
Huomaatko jonkun yhteneväisen teeman?
Eikö leipomisen vaivannäöstä voisi saada palkinnoksi yhden herkuttelukerran, jolloin mikään ei varastoituisi? Se olisi enemmän kuin reilua.
Ostin Maraboun 86% tummaa suklaata levyn ja söin siitä päivän aikana kuusi isoa palaa. Illalla levitin vielä pahimpaan himoon suklaantuoksuista vartavoita iholleni.
Oi voi, miksen voi himoita vaikka kurkkua?

Kävin myös eilen Muumien kanssa Rivieralla.
Elokuva oli miellyttävä; en sanoisi "hyvä", mutta lyhykäisyydessään vallan viihdyttävä. Musiikeista plussaa, samoin väreistä. Aprikoosin väreissä loistava Rivieran taivas oli piristävä ja hymyilyttävä. Muumeilla oli heille sopimattomat äänet, muumipappa kuvattiin melko alkomahooliin menevänä ja Mymmeli typeränä miesten perään huokailijana. Silti voin suositella leffaa Muumien ystäville, kunhan katsoja ymmärtää olla vertaamatta lopputulosta TV2:n Muumeihin.

Eikun kohti uutta viikkoa akut ladattuina!

Muistathan nautiskella.



PS. Taivas on vitivalkoinen. Eikö ilma olekin juuri sellainen, että minä hetkenä hyvänsä saattaa otsalle leijailla pieni lumihiutale?


 

perjantai 10. lokakuuta 2014

Uuno(na rakkaudesta) Epsanjassa


Vietin viimeistä kesälomaviikkoani Espanjassa syys-lokakuun vaihteessa. Valitettavasti jouduin matkustamaan yksin (tai kaksin, miten sen nyt ottaa ;)) koska mieheni työskenteli ahkerasti kot´-Suomessa.
Onneksi silti päätin lähteä!

Ei ole nimittäin sanoja kertomaan, millaista on tavata rakkaan sisarensa ensimmäinen lapsi ensimmäistä kertaa. Uusi ihminen, jossa virtaa samaa verta kuin sinussa, joka tekee asioita elämässään ihan ensimmäisiä kertoja; kuulee, näkee, haistaa, tuntee; aistii tarkasti ja herkästi kaiken ympärillä olevan. Miten outoa onkaan olla maailmassa sen jälkeen, kun on kuukausien ajan saanut kellua lämmössä ja turvassa, kaikki tuntemukset vaimennettuina vatsassa.



Miten paljon pieni ihminen voikaan aiheuttaa iloa! Kaikki ovat sanoneet, että oman sisaren lapsi on "ihan eri" kuin esimerkiksi ystävien lapset, ja se tuli kyllä todistettua. Tietenkin on ihanaa nähdä ystävien lapsia ja huomata heissä itselleen tärkeiden ihmisten piirteitä, mutta oman sisaren lapsi on omaa lihaa ja verta; perheenjäsen.
Miten ihanaa, että saan kokea tämän onnen!
Miten ihanaa, että saan antaa tämän onnen tunteen pian myös siskolleni.

Sevillassa aurinko paistoi ja lämpöä riitti koko viikon. On uskomatonta, miten joku voi saada lämpöhalvauksen lokakuussa (en minä, onneksi, vaan eräs bussipysäkillä nököttänyt vanhempi herrasmies). Tunne on kuin elokuvalavasteissa; kun astut ravintolasta ulos myöhään illalla, ei tuulenvirekään käy, eikä sisä- ja ulkolämpötilan välillä ole mitään eroa.



Neljättä kertaa samassa kohteessa pyöriessä on mukavaa huomata, että joka kerta löytyy jotain uutta. Miljoonakaupungissa tämä ei tietenkään ole mitenkään tavatonta.
Tällä kertaa uutta olivat mm. sisareni perheen uusi koti (uuden perheenjäsenen lisäksi), isäni ja hänen puolisonsa väliaikainen koti eräällä minulle ennestään tutulla alueella, luissa ja ytimissä tuntunut flamenco-esitys, kaunis Córdoban kaupunki johon matkustimme päiväseltään junalla (45 min.) sekä muutama uusi kuppila / ravintola, joista mainitsemisen arvoisiksi nousevat ainakin Az-zait, jossa saa gourmet-luokan tapoja (sekä käytöstapoja että ruoka-annos -tapoja) muutamalla eurolla sekä saman kadun varrella sijaitseva pikkubaari Naima ("Ensin syömään, sitten Naimaan, hehheh"), jossa soi joka ilta mainio live-jazz. Perille löytää, kun pyytää taksin San Lorenzon Plazalle, jonka äärellä/läheisyydessä nämä kaksi sijaitsevat. Aukiota ympäröivät myös muut mielenkiintoiset paikat sekä kaksi näyttävää kirkkoa, jossa lauantaisin saa kuulemma upean "morsiamia liukuhihnalla" -show´n. Sevillassa kun järkevintä on mennä naimisiin milloin tahansa muulloin kuin keskikesällä, koska on niin tajuttoman kuuma. Tai sitten heinäkuiset häät aloitetaan klo 23 illalla, koska aikaisemmin pitkään juhlapukuun survoutuminen ja häämeikin iholla pitäminen ovat sula mahdottomuus.
Az-Zait´in juusto-rapunyytti (jonka jouduin vaihtamaan vierustoverini kanssa, koska juusto olikin tuorejuustoa - damn!)

Casa de la memorian pieni baari, jonne istahdimme tapoille ja (alkoholittomille) oluille esityksen jälkeen.
Flamencoa Sevillassa luulisi saavansa kuulla sydämensä kyllyydestä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun minä sitä kuulin livenä paikan päällä. Paikkana oli Casa de la memoria Calle (=katu) Cunalla (yksi ostoskaduista "keskustassa" (mikä sitten on keskustaa ja mikä ei?). Tunnin show oli 18€. Esitys alkoi mainiolla kitara-laulu -yhdistelmällä, ja pian duoon liittyi naistanssija. Sitten saimme kuulla taidokasta espanjalaista kitaraa itsekseen, jonka jälkeen poppooseen liittyi vielä miestanssija. Huhhuh, mitä tunnetta! Olen aina rakastanut flamencoa, niin musiikkina kuin tanssina; se on niin sydäntä riipaisevaa ja tunteikasta, vaikkei saisikaan laulun sanoista mitään selvää. Lämmin suositus.
Ilmaisiakin flamenco-esityksiä on toki kuppiloissa ja baareissa, jos vain sattuu oikeaan aikaan paikalle.

Córdobaan oli helppo matkustaa Santa Justan juna-asemalta siistillä Renfellä (Espanjan VR). Matka sujui kuin hujauksessa. Perille päästyä on vaikeaa hahmottaa, minne suuntaan lähteä, kun haluaa nähdä nähtävyyksiä. Itse otimme taksin nähtävyyksien keskittymään ja se kannatti; kävellen matka olisi ollut turhan pitkä muutaman tunnin mittaiselle tutustumiskierrokselle. Suositeltavia nähtävyyksiä "keskittymässä" ovat mm. La Mezquita - moskeija sekä Madinat al-Zahran -palatsin rauniot. Huomio; paikalliset kutsuvat al-Zahrania nimellä "el alcázar".


Córdobassa oli niin kuuma, että oli aivan pakko viilentää kuumottavia jalkoja suihkulähteen tuntumassa!
Sevillassa eksyimme eräänä kuumana päivänä mustalaismarkkinoille, joilta löysin mielettömän kauniin vauvan viltin hintaan 13€ sekä kahdet pienet töppöset á 1€ (kyllä!). Pitsiä ja pitsiä, kiitos!

Espanjassa lapset puetaan kauniisti; kun lähdetään ulos, on yllä useimmiten edustusvaatteet. Tässäkin asiassa näkyy tyyli- ja luokkaeroja, tietenkin, mutta suurimmaksi osaksi lapset puetaan siististi, eikä ulos lähdetä tukka sotkussa. Ihanaa! Tämä osaksi meidänkin kulttuuria, kiitos. Harmi vain, että meidän lapsillemme ei aina ole edes tarjolla niin ihania vaatteita, kuin mitä Espanjassa ihan tavallisissakin marketeissa (esim. el Corte Inglés = Espanjan Stocka) myydään. Lisäksi jatkuvasti eteen tulee lastenvaatteiden erikoisliikkeitä, joista voisi ostaa mitä vain, ja täydellinen tyyli olisi taattu.
Tämäkin tietysti on makuasia; en näkisi itseäni pistämässä lapselleni päälle jotain Disney -kollariasua (mitkä meidän lapsuudessa olivat muotia, btw) kun lähdemme kaupoille, saati sitten näitä "Mun äiti on paras" / "Aito ÄIJÄ" -paitoja (!! Nämä amispaidat pitäisi kieltää lailla!), mutta tyylinsä kullakin...
Minusta lapset näyttävät kauneimmilta esimerkiksi tällaisissa Belle Heir´in vaatteissa, eikä mielestäni pienelle, somalle (ja useimmiten kaljulle) vauvalle sovi räikeät ja tummat värit - tämän vuoksi olenkin kauhistellut tämän vuoden äitiyspakkausta; oranssia ja ruskeaa? Por qué?! Toivotaan, että mahdollisimman moni uusi pienokainen saa tulokseksi "syksy", kun hänelle tehdään värianalyysi (hehheh...) ;)

No, ei parane valittaa. Äitiyspakkaus on tosi hyvä juttu!

Harmaa päivä tänään. En ole edes avannut säläreitä vielä. Taidankin syventyä hetkeksi uusimpaan Divaani -lehteen ennen töihin valmistautumista ja nauttia kupin teetä (joko kerroin, mikä on uusi suosikkini? Pirkka Reilun Kaupan persikka-passion vihreä tee - love it! Tällä hetkellä tasoissa toisen suosikkini, Twining´sin vihreän omenateen kanssa.) sekä syödä aamun välipalan (ruokailutottumukseni ovat vaihtuneet kevään ajoittaisesta paastoilusta 2-3 tunnin välein syömiseen, ay caramba!).

Kyllä Espanjan auringon alla oli ihanaa, mutta nyt keskitytään nauttimaan kauniista Suomen lokakuusta;


olethan jo huomioinut tuon ihanan ruskan?


 
                

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Odotusta

Olen kantanut sisälläni salaisuutta jo vähän aikaa.


Kirjaimellisesti kantanut.
Tämä salaisuus on kehittyvää laatua; se muuttuu ja kasvaa jatkuvasti. Sen kasvunopeus on niin ihmeellistä, että mitään muuta se ei olla voikaan, kuin ihme.
Kun sain tämän salaisuuden kannettavakseni, oli sen koko pieni; 0,5mm.
Nyt, tänään, se on kokonaisuudessaan jo melkein kolmekymmensenttinen.


"Me kaksi" olemme ensi talvesta lähtien "me kolme".


Pieni siskontyttöni jo odottaa uutta serkkuaan jakamaan kanssaan kaiken uuden ja ihmeellisen.

Viitisen kuukautta tämän pienen, ihmeellisen salaisuuden kanssa eläessäni olen päivittäin ajautunut miettimään elämää, ja miten sen alkaminen ja kehittyminen ovat ihmeitä. Ihmeitä, joita minut on valittu seuraamaan ihan vierestä.


Miltäkö minusta tuntuu se, että saamme alkuvuodesta uuden kämppiksen?
Niin ihanalta, että halkean. Jännittävältä. Ahdistavalta ja pelottavalta, mutta kuitenkin oudosti positiivisella tavalla. Hermostuneelta. Kärsimättömältä. Onnelliselta. Oudolta. Etuoikeutetulta.


Mutta tämä ei oikeastaan ole asia, joka tapahtuu minulle. Se tapahtuu pääasiallisesti hänelle; sille pienelle ihmiselle, joka pian aloittaa ihan oman elämänsä omine tunteineen ja elämäntarinoineen. Minut on valittu välikappaleeksi, valittu antamaan tälle pienelle ihmiselle mahdollisimman hyvä lähtökohta, koti.


Mitäkö sitten on elämäni tällä hetkellä?
Pohdiskelua. Hymyä. Pieniä potkuja jotka voimistuvat päivä päivältä. Venyvän ihon rasvailua. Jokaisen pienenkin tuntemuksen ylianalysointia. Huolta. Onnea. Uusien asioiden opettelua. Syömisten tarkkailua. Viinilasillisesta haaveilua (harvoin, eikä kovin hartaasti). Katkonaista unta, joka ikinen yö. Fyysisiä vaivoja. Ihmettelyä. Valmistelua. Haaveilua.


En muista, milloin olisin viimeksi odottanut jotain näin suunnattomasti.
Ehkä lapsena joulua?
Hääpäivää tietysti, mutta eri tavalla. Siinä ei oikeastaan ollut mitään kovin yllättävää, ja hyvä niin.
Tämä pieni asia on täynnä yllätyksiä;
silmät - hänenkö täydellisen ruskeat?
nenä - minunko vino?
hymy - se sama, johon viisi ja puoli vuotta sitten rakastuin?
temperamentti - hänen äkkipikaisuus, minun turhautuvaisuus? Vaiko ihan jotain omaa ja uutta?


Epäuskon tunne nousee hymynä kasvoille monta kertaa päivässä; sisälläni kasvaa uusi elämä.


En malta odottaa, että pääsen tutustumaan sinuun, pikkuinen. Tuoksuttamaan maailman parhaimman tuoksuista päälakea, hautaamaan kasvoni pienen pieniin makkaroihin. Pussailemaan helmien kokoisia pikkuvarpaitasi ja ihmettelemään täydellisiä, minimaalisia silmäripsiäsi, jotka alusta asti tietävät, mikä on niiden tehtävä.
On ihan uskomatonta että osaat jo niellä, nukkua, sulkea ja avata silmäsi ja suusi; aiheuttaa minulle ja isällesi niin paljon iloa.


Kirjoitin aikaisemmin tänä vuonna vauvakuumeettomuudestani. Olen hyvä esimerkki siitä, että sen kuumeen ei välttämättä tarvitse ikinä nousta. Ei se ole noussut oikeastaan vieläkään, mutta kuume omaa lasta kohtaan nousee päivä päivältä.
Luulen, että riittää, kun sopivassa elämäntilanteessa tekee sen plussatestin. Se on menoa sitten.
Negatiivisiakaan tunteita ei pidä padota, ne ovat hyväksyttäviä ja ne täytyy käydä läpi. Minun kohdallani kuitenkin positiiviset asiat ovat syrjäyttäneet negatiiviset melko pian. Viimeistään silloin, kun ensimmäisen kerran näkee syyn siihen, miksi on tehnyt mieli heitellä lautasia viimeiset viikot, miksi hajuvedet on pitänyt piilottaa kaapin perälle ja roskis vaihtaa kerran päivässä, miksi iho on kuin kukkaketo joka kasvattaa uutena lajikkeena pizzaa, miksi olen pyörinyt kipeissäni yöt ja vältellyt lämpimiä halauksia kunnes saan hankittua jonkinlaiset tissipanssarit (semmoiset Madonnan törrökät ois ollut alussa tarpeen) - silloin sitä tajuaa, että on itse ihan toissijainen asia tässä elämän ihmeellisessä kiertokulussa.
Tärkeä, jopa välttämätön, mutta toissijainen.


En todellakaan ole luopunut kaikesta, mistä pidän. En ole dramaattisesti muuttanut elämääni, vaan tehnyt sen, mikä milloinkin hyvältä tuntuu. Pienokaisen hyvinvointi taka-alalla mielessä, tietenkin. Tärkeäksi on tullut itseni ja kroppani kuuntelu ja ajatusten rauhoittaminen, itseni hemmottelu ja riittävä lepo. Tätä tärkeämpää tehtävää ei voi elämässä saada. On ehdottoman tärkeää luoda itselleen mahdollisimman hyvät oltavat. Silloin pikkuinenkin nauttii ja saa kasvaa rauhassa.


Itsekkäästi toivon, että lapsesta tulee yhtä lunkki kuin äidistäänkin, ja että vauva tykkää nukkua. Yritän siksi käydä iltaisin rauhoittuneena nukkumaan, liikkua päivisin ilman suuria höykkyytyksiä ja kuunnella rauhoittavaa musiikkia (lempparimme on Radio Classic). Saamme toivottavasti pian aloittaa myös joogan sekä uinnin.


En ajatellut alkaa pitämään mitään äitiysblogia; on hyvä ajatella välillä "turhempiakin" asioita. Kirjoitan kuitenkin mielelläni elämääni koskevista, tärkeistäkin asioista, joten (huumorilla höystettyjä) vauva-/ äitiysaiheisia tarinoita saattaa alkaa vilahdella täälläkin. Onhan "rouvaselämä" kautta aikojen ollut samalla myös "äitiyselämää".


Mielenkiintoista on seurata myös itsensä muuttumista; mitkä "Sitten kun olen äiti niin en kyllä koskaan..." -asiat toteutuvat ja mitkä eivät, mitkä "elintärkeät" asiat muuttuvat toisarvoisiksi, missä asioissa olenkin vahvempi kuin kuvittelin ja toisaalta heikompi kuin luulin?


Tervetuloa mukaan uuteen elämänvaiheeseeni!


PS. Pahoittelen hiljaiseloani. Vietin juuri viikon Espanjassa tuoksutellen tämänhetkisen ykkösvauvan, siskontyttäreni, kaulamakkaroita. Pala sydäntäni jäi hänen luokseen. Tädinrakkaudesta ja reissustani lisää ensi kerralla!


Kuva: Jaana Hakkarainen