tiistai 30. joulukuuta 2014

Nyt maistuis chicken tonight


Tässäpä maukas vinkki kylmien pakkasiltojen ruuaksi (testattu tänään ensimmäistä kertaa):

Täytetyt kanankoivet & uunikasvikset

Täyte:

- Loraus öljyä (mieluiten varmaan oliivi- ; meillä ei ollut kuin rypsiöljyä joten käytin sitä)
- Raastettua sitruunankuorta
- Sitruunan mehua
- Tuoreita yrttejä, esim. basilikaa ja persiljaa
- Täyteläistä fetajuustoa
- Mustapippuria myllystä



Täyte yksinkertaisesti survotaan kanan nahan (nahkan?) alle. Yrtit hakkasin silpuksi. Nahkaa ei edes tarvitse leikata auki, turhaan tein ensin viillot koipien sivuun - nahka lähtee auki ihan repimälläkin, kun löytää sivusta oikean kohdan.


Mieluisia uunikasviksia paloiksi, öljyä päälle ja uuniin (muista huomioida eri kypsennysajat, jos teet eri"tuntuisia" kasviksia) - mausteeksi merisuolaa ja rosmariinia (huomasin, että tarvitsen morttelin - auts!). Suosittelen myös vuoraamaan vuoan leivinpaperilla, juurekset jää inhottavasti kiinni uunivuokaan ja repeilevät sitten, kun niitä sekoittaa.

Et voilá - BON APPÉTIT! 
(Telkkarista tuli Julie&Julia -elokuva, jossa Meryl Streepin esittämä Julia Child toivottaa aina kimeällä äänellään "Bon Appétit", ja meillä tämä toivotus jäi päälle - toivotamme nykyään hyvää ruokahalua tällä lailla dorkasti. Yhtenä päivänä meinasi tulla ruokajuomat nenästä, kun mies toitotteli menemään.)

Huomenna sitten uudet meiningit uuden vuoden menún kera - to be continued!

PS. Rakastan meidän uutta kameraa! Olen jo oppinut ottamaan perushyviä kuvia. Opettelu jatkuu...

 



lauantai 27. joulukuuta 2014

Taikatalvi

"Mutta sisällä oli lämmintä.
Kellarin uunissa paloi hiljalleen turvetta tavattomat määrät. Kuu kurkisti sisään ikkunasta ja paistoi huonekalujen valkeille talvipäällisille ja kristallikruunuun, joka oli verhottu tyllillä. Ja salongissa, talon suurimman kaakeliuunin ympärillä, nukkui muumiperhe pitkää talviuntaan."

                               -Tove Jansson, Taikatalvi

Oi, Tove, kuinka sinua arvostankaan. Miten osaatkin pukea sanasi noin kauniisti? Miten saatkaan lauseet noin elämään ja herätät mielikuvat henkiin lukijan mielessä niin helpolta tuntuvalla tavalla, kepeästi?

Moni mieltää Muumit ainoastaan lasten kirjallisuudeksi tai piirrossarjaksi, mutta unohtaa, tai ei tiedä, että Tove Janssonin viime vuosisadan puolivälissä kirjoittamat kirjat ovat oikeita kirjallisuuden helmiä. Nämä tekstit, jos mitkä, rikastuttavat sekä aikuisen että lapsen mielikuvitusta. Rikastuttavat ylipäätään elämää.


Olen tosi onnellinen, että saan pian tarjota ihan uudelle ihmiselle näitä elämän helmiä. Sisällyttää tiettyyn vuodenaikaan tiettyjä rutiineja; "Taikatalvi" -kirjan talven alkuun ja "Vaarallinen juhannus" -kirjan kesään, "Tiheikön väen vuodenajat" itse kuhunkin vuodenaikaan, Harry Potterit syksyyn ja koulunalkuun ja myöhemmin Jane Austenit kesämökin riippukeinuun - unohtamatta tietenkään Enid Blytonin Viisikkoa yhdistettynä valoisiin kesäöihin. Ei jokailtaisen lukuhetken tarvitse olla tylsä aikuiselle; lapsi nauttii varmasti lähinnä aikuisen ihmisen läheisyydestä ja yhteisestä hetkestä ennen nukahtamista, aikuisen äänestä ja äänenpainoista, varsinkin elämänsä alkutaipaleella, kun vasta makustelee uutta ja ihmeellistä kieltä ja ympäristöä. Miksei lapselle voisi lukea välillä myös vaikeampaa, rikasta ja aivonystyröitä hierovaa tekstiä? Hänen kielellinen lahjakkuutensa kehittyy varmasti paremmin, kun Pupu Tupuna saa kaverikseen esimerkiksi näitä aikusemmallekin väestölle suunnattuja Muumi-kirjoja iltasaturepertuaariin.
Itse rakastin pienenä myös kauniisti kuvitettuja satukirjoja, kuten Beatrix Potterin Petteri Kaniinia. Tuntui, kuin olisi pitänyt käsissään pientä aarretta, ja sivuja oli käännettävä varovasti ja arvostaen. Miten tärkeää onkaan opettaa pienelle ihmiselle kirjojen arvo nykypäivänä, jolloin kaikesta tehdään sähköistä ja koneellista. Siis koulussa ei harjoitella kaunokirjoitusta? Mitä ihmettä! Miten kukaan ymmärtää isoäitien käsin kirjoittamia reseptejä enää sadan vuoden kuluttua?
No, niihinkin varmaan keksitään joku oikolukuohjelma. Ällöttävää.

Välillä on tosi vaikea ajatella, että olen muutaman viikon päästä äiti. Välillä taas en malta odottaa, että saan opettaa jollekin alusta pitäen sen, mikä elämässä on tärkeää, miten toisia ihmisiä kohdellaan, miten ollaan nätisti, miten pukeudutaan ja laittaudutaan, mitä sanotaan missäkin ja milloinkin, miten toiselle hymyillään, kun hän hymyilee sinulle, miten "kiitos" ja "anteeksi" kuuluvat perustapoihin, mikä joulussa on tärkeintä, miten välillä kannattaa pysähtyä ja vain ihailla maailman kauneutta ja miksi koulua kannattaa käydä ahkerasti.
Miksi kierrätetään.
Miksi luontoa pitää arvostaa ja kunnioittaa.
Miksi pitää auttaa niitä, joilla on vähemmän kuin meillä.

Vaikka viattoman ihmisen tuominen tämän päivän maailmaan välillä jännittääkin on sitä samalla niin innoissaan siitä, että saa jollekin avata näitä elämän ihania asioita ja valoisia puolia; olla mukana, kun joku ensimmäistä kertaa näkee ilotulituksen, maistaa mansikkaa tai juoksee uudella nurmikolla.
Minua pelottaa ihan kauheasti se, miten jaksan olla hyvä äiti, kun väsyttää, kun tulee itsekkyyden puuskia ja kun tekisi vain mieli jäädä peiton alle ja unohtaa kaikki velvollisuudet, mutta muu ei varmaan auta, kun hyväksyä itselleen huonot päivät ja antaa silloin vastuu jollekin toiselle. Luottaa siihen, että lapsella on ihan yhtä hyvä olla isän tai mummin ja ukin kanssa kuin äidinkin - parempikin, jos äidillä on semmoinen päivä, että tekee mieli heitellä tavaroita tai nukkua 24/7.


Huhhuh, vähän jännittää. Välillä hyvällä ja välillä huonolla tavalla. Kai se kuuluu asiaan. Kyllä tämä raskausajan 9 kuukautta on mystinen aika - niin pitkä, mutta niin lyhyt. Välillä en tiedä toivoisinko ajan kuluvan nopeammin että pääsisin kaikista vaivoista, vai pysähtyisi, koska en tunnu osaavan päästä irti tutusta ja turvallisesta näin suuren elämänmuutoksen edessä. Ahdistuneisuuden ja pakahduttavan onnellisuuden aallot huuhtoutuvat mieleni rannalle vuorotellen. Välillä mietin, että sekoanko. Ja että olenko niin heikko, että sekoan jo nyt, kun kuitenkin saan nukutuksi todennäköisesti paremmin kuin lapsen synnyttyä? On harmillista huomata, ettei minusta kasvanutkaan jo raskausaikana sellainen äidillinen tyyppi, joka unohtaa oman kärsimyksensä lapsensa vuoksi, kehittyy paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi jotta olisi valmiimpi vanhemmaksi. Olen ihan sama nyhjäke kuin aikaisemminkin, enkä (ainakaan joka hetki) koe mitään maagista yhteyttä itseni ja lapseni välillä (mikä varmaan auttaisi synnytyksenkin aikana; mieluummin varmaan pusertaa ulos jotain, jonka jo kokee tuntevansa kuin jotain, joka on vielä itselle täysi mysteeri eikä tiedä onko se maailman paras idea vai asia, jonka käsittelemiseen olisi tarvinnut vielä vähän enemmän aikaa).

Ajoittaisesta ahdistuneisuudesta huolimatta olen jo hyvin kiintynyt tuohon pieneen ihmiseen - sekoaisin, jos jotain pahaa tapahtuisi. Odotan oikeasti innolla sitä, että saamme antaa hänelle pohjan onnelliselle elämälle sekä kodin, jonne on aina ihana palata.

Kodin, jossa on kirjahylly ja nurkka, jossa niitä kirjoja aina sylikkäin luettiin.






tiistai 23. joulukuuta 2014

Punaista korttia ja kultanauhaa

Jaahas - hetkinen on vierähtänyt viimeisestä tekstistäni. Syynä on ollut hektinen työelämä näin joulun alla. Se aika, jonka olen viettänyt vapaalla, on mennyt toipuessa töistä.

Eilen lääkäri sitten näytti punaista korttia, eli suihkun kautta taka-vasemmalle. Täytyy kuulemma vältellä kaikkea, mikä aiheuttaa supistuksia.
Äitiysvapaani on siis alkanut.

Uskomaton tunne. Ei töitä vuoteen. Puuhakkaana naisena on ihan kamalan vaikea ottaa iisisti - varsinkin, kun tekemistä tähän aikaan vuodesta riittäisi. Aina voisi vielä kerran pyyhkäistä pölyt, pyörittää vielä yhden koneellisen pyykkiä ja käydä vielä varuilta kaupassa.
Nytpä ei kuitenkaan auta muu, kuin olla paikoillaan ja hengitellä. Opetella olemaan. Tehdä vain minimi. Good luck with that...
Onneksi on Netflix. Ja onneksi nyt on melkeinpä rajattomasti aikaa tehdä se, mikä on pakko. Kuka välittää, jos pyykkien levitys vie puoli tuntia? Ei kukaan. Kun ei voi myöhästyä töistä, ei periaatteessa ole mitään velvollisuuksia (siihen asti kunnes uusi "pomo" astuu virkaansa ja alkaa komennella. Siihen toivottavasti on vielä monta viikkoa).

Olen valmistautunut lähiviikkoina jouluun jouluradiota kuunnellen. Siivosimme, leivoin, ostin valesypressini lisäksi hyasintin sekä pienen kasan joululahjoja. Olen nauttinut jokaisesta päivänvalon vilahduksesta ja jokaisesta taivaalta tipahtaneesta lumihiutaleesta. Nyt niitä on leijallut taas jo monta päivää, ja kun pakkanenkin vähän pureksii, niin saimme kuin saimmekin oikein unelmien valkoisen joulun tänne Kuopioon. Ihanaa!



Maha kasvaa kovaa vauhtia, ja se johtuu muustakin kuin suklaan syönnistä. Painoarvio bebélle eilisessä ultrassa oli 2160g. KAHEN KILON SIIKA! (Siltä se välillä tuntuu, kun polskii ja mölskää kun mikäkin. Taitaa tulla ihan aktiivinen lapsi - tai sitten hän on vaan protestoinut liikaa kiirettä.)

Parina aamuna olen herännyt jonkun toisen sormilla, semmoisilla kokoa isommilla. Välillä tuntuu, että oikeanpuoleinen kenkä voisi olla kokoa isompi, varsinkin jos istuu vähän pidempään; kolmen tunnin Interstellar -leffanautinnon jälkeen toivoin hetken, että leffateatterin tuoli olisi singonnut minutkin hetkeksi tähtiin, jotta voisin kokea painottomuuden tunteen. Jalkaa piti vähän aikaa "herätellä".
Pakarat puutuneina ja molemmat pohkeet kramppaavana yölliset vessakäyntinikin ovat todellista herkkua. Yhtenä yönä tipuin sängystä, kun jalat meni noustessa puutuneina alta. Hetken voivottelin, kunnes tajusin, että mies nukkuu eikä herää vaikka kuinka valittelisin lattialla. Se niistä säälipisteistä. Eikun ylös (vaivalloisesti) ja asialle. Hyvä, että edes toisella meistä on unenlahjat ennallaan.

Sain rakkaaltani joululahjan viikkoa etuajassa - hän oli niin innoissaan ihanasta lahjasta, ettei malttanut olla sitä paljastamatta; hän osti pienelle perheellemme kameran. Minäkin olen nyt pitkästä aikaa taas kameran omistaja. Enää ei tarvitse kuvata pelkällä kännykällä. Ongelma on se, että kamera on niin hieno, etten osaa kuvata sillä - vielä. Harjoittelu alkaa nyt jouluna. Akku on ladattu.

Tähän loppuun heitän mietinnän:
Vaikka lumen tulo onkin ihanaa, niin mikä helvetti ajaa hra Pikkaraisen kerrostalon takapihalle klo 05.15 sen aura-auton kanssa? Niine perkuleen peruutusäänine päivineen. Eikö laki voisi sanoa, että yöllä niitä hemmetin ääniä ei tarvita? Kuka siellä muka siihen aikaan liikkuu? Ja kun ei liiku muutenkaan. Siellä takapihalla, nimittäin. Perus lumikolaus riittäisi, ja isännöitsijä voisi itse heittää taskustaan pikkukivet päälle. Siellä kun kulkee päivän aikana kolme ihmistä, jotka vie roskia, ja pari tupakoitsijaa, jotka saisivatkin luvan liukastua, kun kerran tupakoivat väärässä paikassa. Toissa aamuna sain sellaisen v*ttuuntuneen naurukohtauksen, kun aura-auton viimein lähdettyä piipittämästä sain unen päästä kiinni mutta heräsin hetken päästä UUDESTAAN SAMAAN RUMBAAN. Ee helevetti.
"The Tractor 2 - The Return of the Hell on Wheels".
Mikä painajainen.

Onneksi nyt voin nukkua PÄIVÄUNIA. Miten absurdia.

Ihanaa joulunaikaa!